Aloitellessani taannoin haarniskoiden tekoa päädyin Flanderissa vuonna 1302 käytyyn kultaisten kannusten taisteluun keskittyvään sivustoon (http://www.liebaart.org/ridder_e.htm), joka esitteli ritarin varustuksen kerros kerrokselta. Nyttemmin täytyy sanoa, että kaikista tulkinnoista en ole ihan samaa mieltä ja monia yksityiskohtia olen tehnyt toisin, mutta idea on hieno ja sivu informatiivinen! Valitettavasti se ollut päivittämättä vuosikausia (minä sentään päivitän aina joskus), mutta onneksi löytyy vielä, sillä varuste-esittelyn lisäksi sieltä löytyy pari humoristista helmeä: vaatehuumoria (http://www.liebaart.org/kledij_e.htm) sekä jo eräänlaisen klassikon asemaan noussut ”poliisit vastaan mielenosoittajat vuonna 1985” (http://www.liebaart.org/500years.htm). Erityisesti jälkimmäinen antaa mietittävää itseään edistyneenäkin pitävälle historian elävöittäjälle.
Mutta asiaan. Esittelen tässä artikkelissa poikkeuksellisen runsaan kuvituksen kera vaatteitani sellaisina kuin ne olivat syyskesällä 2014. Painotan kuitenkin että tässä on vain yhden ammattisotilaan elävöittäjän näkemystä aiheesta ja keskiajan pukeutuminen kattaa valtavasti muunkinlaisia vaatteita. Keskiaika on myös ajallisesti laaja käsite, omat vaatteeni ja varusteeni pyrin ajoittamaan 1300-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Osan alkuperä on tullut muissa yhteyksissä esille, joten pahoittelen myös kertausta. Vaatteet olen siis tehnyt (takin pienellä leikkaus- ja neuvonta-avustuksella) itse ja ne ovat villaa (koostumus vaihtelee tuntemattomasta sekoitteesta 100-prosenttiseen villaan) ja pellavaa. Kengät on ostotavaraa (joskin korjailtu itse), vyölaukku ja vyö (solkea lukuunottamatta) omaa tuotantoa. Haarniskoista ketjupanssarit olen, kuten säännöllisemmät lukijani varmasti tietävät, tehnyt itse ja plattan kangasosat sekä levyjen niittaus on omaa tekoa. Kilpi on niin ikään omaa tuontantoa. Kypärä, peltisuojukset ml. plattan peltilevyt, buckler ja miekka on ostettu sepältä/kauppiaalta tai ne itse tehneiltä kavereilta.
Eräänlaisina alushousuina ”braies” on lyömättömän mukava. Braies on latinaa ja tarkoittaa ”käärittyä” tai ”rullattua”, mikä viitannee vaatteen pukemistapaan tai kangasrullaksi käärittyyn vyötäröön. Tästä on ristiriitaisia tulkintoja monien puolustaessa ommeltuja, yliväljiä, bokserimaisia alushousuja, mutta käärityssä lannevaatteessa on monia käytännöseikkoja jotka puolustavat sen autenttisuutta. Lannevaatteen voi periaatteessa kääriä mistä vain sopivan kokoisesta kankaasta, joskin pellava (tai hamppu tai nokkonen) on paras. Yhdestä kappaleesta käärityssä vaatteessa ei ole saumoja joista revetä, se on säädettävissä helposti, lantiorulla pehmentää päällä olevan varustuksen rasitusta ja jos vaate sattuukin repsottamaan, se on helppo korjata. Säädettävyyttä on syytä korostaa, sillä satulassa istuessa ns. kulkusten hallinta on tärkeää ja modernitkin miesten ratsastukseen tarkoitetut alushousut nostavat varuksia ylemmäs.
Nelikulmaisesta pellavakankaasta käärityt braiesit. Ryppyiset, mutta toimivat.
Sopivasti kääritty vaate myös näyttää täsmälleen samalta kuin useissa keskiaikaisissa kuvissa. Toki kuvat esittävät useinmiten maalaisia, mutta ymmärrettävästi ritarit heiluivat vähemmän pelkissä aluspaidoissa ja kalsareissa. Moni tuttu elävöittäjä käyttää tämän tulkinnan mukaista ratkaisua ja vaikka käärimistapoja on useita, kaikki käyttäjät vannovat lannevaatemallin braiesin käytännöllisyyden nimeen. Ja kyllä, brais yllä voi tehdä kaikki tarpeensa. Lähteenä vaikkapa kokoelma piirroskuvia (http://manuscriptminiatures.com/search/?tags=%22braies%22), huomatkaa toisen rivin oikeanpuoleisin kuva missä väitteeni asioimisesta esitetään visuaalisesti.
Aluspaitani on niin ikään pellavaa ja ommeltu ihan simppelillä kaavalla. Eli kainaloissa on neliön muotoiset kiilat ja hihat vähän kapenevat hihansuihin mentäessä, mutta olkasaumoissa tai helmassa ei ole minkäänlaista istutusta tai muotoilua ja vartalokappaleetkin ovat neliskulmaiset. Kaulus on muotoiltu joko lievän v-aukkoiseksi tai etupainottaisen pyöreäksi, ilman mitään kiinnitystä. Käytän kahden pituisia paitoja, pidempää mekkojen kanssa ja lyhyempää takin kanssa. Viime Visbyn reissun suuri oivallus oli, että haarniskan alla pidättävän, monikerroksisesta pellavasta tehdyn toppatakin alla on oikeastaan turha pitää paitaa, sillä se on hiestä märkä joka tapauksessa.
Pellavainen yksinkertainen myssy peittää hiukset ja korvat. Se oli tarpeen mm. ketjupanssarihuppua pidettäessä ja pään peittäminen oli ilmeisen suotavaa ja siveellistä läpi keskiajan. Moninkertainen kangas (pellavaa tai kuten tuoreimmissa Visbyn joukkohautojen tutkimuksissa: villaa) on käytössä silloin kun on tarpeen pehmentää kypärän painoa ja arvelisin että yksikerroksinen pellavamyssy on tämän sotilasmuodin ajatuksellinen jatke.
Käytön jälkeen hikinen ja ryppyinen pellavapaita, mallia lyhyemmäksi modattu.
Jalassa keskiaikaisesti pukeutuneella miehellä on housusukat eli hoset. Keskiajalla ei siis pidetty housuja, vaan pitkiä sukkia, jotka sidottiin vyötärölle tai myöhemmin lyhyen takin helmaan. Viimein sukat yhdistyivät takaa ja etumus peitettiin ns. kalukukkarolla, jolloin voidaan jo puhua nykyisten housujen esiasteesta. Omat hoseni olivat alunperin lyhyemmät ja kiinnittyivät naruilla vyötärönauhaan, mutta nyttemmin ne ulottuvat lantiolle ja kiinnittyvät kahdella pointilla kumpikin, lantion eteen ja sivuille. Hoset ovat braiesien tavoin erinomaisen toimivat ja riittävän tiukasti istuvina eivät hierrä jalkasuojusten alla. Hoseja koristaa usein polven alla oleva sukkanauha, joka käsitykseni mukaan sai alkunsa ketjupanssarisukkia tukevasta remmistä, eikä niinkään mistään naisten alusvaatteisiin liittyvästä kappaleesta, vaikka sellaisiakin tarinoita (kohtelias ritari poimi ladylta tanssin tuoksinnasta pudonneen sukkanauhan tms.) Sukkanauharitarikunnan nimen alkuperästä kuulee. Hoset voivat olla kärjelliset eli umpinaiset tai ulottua vain nilkkoihin, jolloin on syytä olla lenkki jalkapohjan alta lasten kurahaalarien tapaan. Umpisukkaisissa hoseissa voi olla myös nahkapohja, mutta itse käytän kenkiä tai haarniskoituna hosejen päälle vedettäviä nahkapohjaisia ketjupanssarisukkia.
Takkini noudattelee 1300-luvun istuvampaa mallia ja lienee alunperin tarkoitettu välitakiksi lyhythihaisen päällystakin alle, siksi rintamuksessa on nappien sijasta nyörikiinnitys. Takki oli ensimmäinen täysin istuva vaatteeni ja kieltämättä niin torsokappaleiden kuin hartioidenkin kanssa sai tehdä töitä. Lopputulos on kuitenkin hyvin istuva ja liikkuvuudeltaan erinomainen. Materiaali on täyttä tai lähes täyttä villaa ja väriltään syvän sininen. Projektina olisi vielä vaihtaa hihoja kyynärpäistä alas päin kiinnittävät kangasnapit hiukan pienemmiksi. Mainittakoon vielä että takin vartalopalojen mitoittamisen ja leikkaamisen sekä ompelemisen välillä kului parisen vuotta, joten (sinänsä periodit) lisäkiilat olivat tarpeen.
Takin kanssa käytän joskus lakkia. Lakkeja on monenlaisia ns. Robin Hood -mallista lierihattuihin ja yksinkertaisista myssyistä koreisiin fetsimäisiin päähineisiin. Muoti ja mallit vaihtelivat luonnollisesti ajallisesti ja paikallisesti enkä osaa päähinemuodista sanoa mitään yksityiskohtaisempaa. Pääasia kuitenkin on että jonkinlainen päähine löytyy. Päähinettä koristi usein joku tinasta, pronssista tai peräti hopeasta valettu merkki, joiden kirjo on laaja. Pyhiinvaelluskohteissa myytiin ko. paikkaan liittyviä merkkejä (kenties tunnetuin on Santiago de Compostelan simpukka) ja uskokaa tai älkää, myynnissä oli myös ”turistirihkamamaisia”, toinen toistaan rivompia merkkejä, joiden merkitys lienee kuitenkin ollut huumoriarvoa syvempi.
Takki, lakki ja hartiahuppu Visbyssä.
Hännällinen hartiahuppu eli ns. liripipe-huppu on jälleen osoitus keskiaikaisten vaatteiden nerokkaasta käytännöllisyydestä. Huppua voi pitää helposti riisuttavana hartioiden ja pään suojuksena säätä vastaan, hännän voi kääriä kaulahuiviksi tai kovalla tuulella otsalle pitämään huppua poissa silmiltä tai hupusta voi kääräistä erinomaisen muodikkaan hatun! Pienet metalliesineet huppuni liepeessä ovat pääasiassa leirimerkkejä ja matkamuistoja eri tapahtumista. Huppuni helman muoto oli pakko saada muurinharjamaiseksi, sillä näin sellaisen jo pikkupoikana lego-ukolla ja se vaikutti hyvin keskiaikaiselta! On muotoilulle toki oikeakin lähde. Huppu on vuorattu pellavalla, josta helman tukena oleva osa on kiinteä ja varsinaisen huppuosan vuoren voi irroittaa pesua varten. Liepeen sakarakuvion lujittava vuoritus on siis kiinteä. En tiedä onko ratkaisu mitenkään periodin mukainen, mutta käytännönen se on. Huppuni häntä on niin pitkä, että se ulottuu huppu niskassa maahan saakka.
Pitkähäntäisestä hartiahupusta kääräisty muodikas päähine, chaperon.
Päällysvaatteena käytän 100-prosenttisesta pintahuovutetusta villasta tehtyä puoliympyräviittaa. Leikkasin viitan lohkoina, mikä säästi kangasta (luokkaa 10-15%) ja käsittääkseni ratkaisu myös paransi hiukan istuvuutta. Toki saumaa riitti ommeltavaksi senkin edestä. Pitkät saumat taisin ompeluttaa koneella, helman käänsin käsin. Myöhemmin lisäsin viittaan vuoren, jonka päheän vaaleanvihreän värin saa värjättyä kasviväreilläkin; joskin vuorikangas ei ole ihan täyttä villaa ja on teollisesti värjätty. Viitta on lämmin ja kunnon tiivis, sarkamainen, päällysvilla pitää hyvin niin tuulen kuin sateenkin. Kesällä viitalle ei ole juurikaan käyttöä, mutta pidän sitä matkassa peittona. Viitan kiinnitys ei ikävä kyllä näy kuvissa. Se simppeli lenkillinen punottu nyöri (pituus noin 10 cm) hiukan solisluiden alapuolella, joka kiinnittyy toisen puolen puiseen, tikkumaiseen ”nappiin”. Kiinnitysratkaisu on omani, eikä perustu mihinkään suoraan lähteeseen.
Viitta ja hartiahuppu päällysvaatteina. Hupussa ei kuvassa vuorta ja hännän pituus näkyy hyvin.
Viitta on ommeltu seitsemästä palasta, eli viidestä kokonaisesta ja kahdesta puolikkaasta lohkosta. Omaani tuli lisäksi muutama jatkepalasauma, sillä kangas riitti aivan niukasti.
Viitan kirkasvärinen vuori. Sen saumat eivät näy, mutta ne noudattelevat päällyskankaan saumoja. Punaiset teipit miekan ponnessa ja huotrassa ovat tapahtumajärjestäjän vaatimia, aseisiin kiinnitettäviä huomiomerkintöjä.
ketjureaktio 