Yksinäinen ratsastaja seikkailee jälleen

Palaan pitkästä aikaa tänne kirjoittamaan ja aiheena on kirjallisuudessa tyypillinen sankarihahmo, joka vaeltaa paikasta toiseen, taistelee urhoollisesti pahuutta vastaan missä sitä ikinä löytää (enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti), on usein entinen sotilas mutta ei kiertelevän seikkailijan ominaisuudessaan pidä ainakaan raskasta haarniskaa. Ajatus lähti Egosentrifugi-blogin kahdesta kirjoituksesta, joista toinen käsitteli Sauronin hahmoa käyttämällä alkuna kuvausta Kaarle Suuresta haarniskassaan, toinen mainiota Raid-sarjaa ja sen yhtäläisyyksiä italowestern-klassikko Huuliharppukostajaan.

Tolkienin maailmassa luonnollisesti Aragorn on arkkityyppi kuvailemani kaltaisesta yksinäisestä seikkailijasta ja Aragornin hahmo on vaikuttanut omiin roolipelihahmoihini keskeisesti. Otsikon Yksinäinen ratsastaja intiaaniystävineen ei ole minulle tuttu kuin piirretystä lastensarjasta, joten sen tarkempi käsittely jääköön sikseen; käsite kuitenkin elää tässä lajityypissä vahvana. Film noir -henkiset rosoiset yksityisetsivät (jollainen myös löytyy roolipelihistoriastani) ovat hyvä esimerkki lajityypistä: sankariksi ei välttämättä pyritä, mutta oikeudentunto on vahva ja kainalokotelossa on aina mukana uskollinen Colt .45.

En rupea hakemalla hakemaan enempää esimerkkejä, mutta jokainen niitä varmasti saa mieleensä. Fantasiasankarina lajityypin edustaja kantaa lähes poikkeuksetta miekkaa, mutta ei sonnustaudu (ainakaan raskaaseen) haarniskaan eikä etenkään käytä kypärää. Oli taustalla sitten sotilaselämää tai ei, sankari on poikkeuksetta taitava käyttämään miekkaansa ja selviää raskaasti varustautuneista vastustajista, joka tosin saattaa johtua siitä, että fiktiossa niin aina käy. Sankarit ovat pääsääntöisesti kevyesti varustettuja, mutta pahikset päästä varpaisiin raskaassa haarniskassa, josta ei ole heille mitään iloa. Sankari silpoo heidät kilon siivuiksi niin halutessaan, kuten olen saattanut aiemminkin harmitella.

Mutta millainen olisikaan historiallisella keskiajalla elänyt kyseisen arkkityypin seikkailija? Koko seikkailijatermi on toki huono, sillä kaikensortin maankiertäjät olivat epäilyttäviä ja yhteiskunnassa jossa elanto perustuu maanviljelykseen, on vaikea pitää yllä laajan matkustelun mahdollistamaa varakkuutta. Jollei sitten ole aatelinen tai matkusta ns. niukalla budjetilla, vaikkapa pyhiinvaeltajana tai soittavana, laulavana ja/tai tarinoita ja/tai uutisia maksusta kertoilevana leikarina. Vaeltavia ritareita löytyy ainakin fiktiosta, jos ei historiasta, mutta pyhiinvaeltajien ongelma on se, että heillä on matkallaan yleensä selkeä päämäärä. Leikarilla taas on keskiajan yhteyskunnassa tunnustettu (joskin epämääräinen) toimenkuva, eivätkä näin täytä salaperäisen kiertelevän sankarin määritelmää.

Palaamme siis ritareihin, jotka helposti paitsi muodostavat poikkeuksen hypoteesiini kevyestä varustuksesta, ovat myös säätynsä mukaisesti matkustaessaan varsin heikosti Aragornin tapaan varjoihin sulautuvia. Tavaraakin on mukana helposti useamman hevosen kannettavaksi ja aseenkantaja tai edes renki on hyvä olla niistä huolehtimaan. Ritari voi olla matkalla vaikkapa ristiretkelle tai herransa sotaa käymään, mutta tällöin matkalla on jälleen päämäärä ja väkeä on helposti mukana aseenkantajan ja palvelijan lisäksi kourallinen asemiehiä, jotka sijoittuvat omiin osastoihinsa pitkä- tai varsijousi- tai käsipyssyampujina tai keihäsmiehinä. Itsenäisesti palveluksiaan myyvällä condottierolla sen sijaan olisi mukanaan kokonainen vapaakomppania tai jopa pieni armeija. Palaan asiaan (ja saa kommentoida) jos löytyy hyviä esimerkkejä perusteiksi kiertelevälle seikkailijan elämälle keskiajalla, näin yösydännä ei tule mieleen mitään enkä takerru tähän liikaa.

Sen sijaan hyppään siihen, että mikä olisi tällaisen, syystä tai toisesta, kiertelevää elämää viettävän, määritelmän mukaisen miehen varustus? Gerry Embletonin Medieval Military Costume -kirjassa todetaan, että (jalkaväki)sotilaan varustus käsitti lähinnä sen, mitä hän saattoi itse kantaa marssilla mukanaan. Sotilaalla tämä tarkoitti haarniskaa ja aseita sekä kenties viittaa ja varavaatteita selkänyytiksi käärittynä sekä kukkarossa kannettavia käyttö- ja arvoesineitä.Yksittäin kulkeva sotilasherätti keskiajalla varmasti huomiota: todennäköisesti tämä oli kuriiri työtä etsivä palkkasotilas tai kootusta armeijasta karannut sotilas. Ensin mainitulla olisi tehtävänsä ja jälkimmäiset todennäköisesti lyöttäytyisivät yhteen muiden samanlaisten kanssa.

Nähtävästi törmään jälleen siihen, että haen tälle yksinäiselle kulkijalle olemassaolon tarkoitusta. Koitetaan päästä siitä eteenpäin ja todeta, että jalkaisin kulkeva riisuisi todennäköisesti mahdolliset jalkahaarniskat ja niitä on taas ikävä kantaa selässäkään. Jalkamiehellä olisi siis varusteena todennäköisesti hyvät, joskin kuluneet kengät, sukat ja paita, jonka päällä toppatakki ja ehkä ketjupaita tai rintapanssari ja vaikkapa ns. jack-chainit käsiensä suojana. Kypärää sotilas tuskin pois jättäisi, mutta kilpi on hankala kantaa. Sen sijaan harvoin fiktiossa nähty keihäs käy matkasauvasta ja miekan lisäksi voi kantaa buckleria, väkipuukkoa tai tikaria ja kenties pientä kirvestä selkäpakkauksessa tai vyöhön työnnettynä.

Ratsumiehellä on sentään hevonen allaan, mutta pidemmässä matkanteossa käsittääkseni ritaritkin vaihtoivat kevyempään ”matkahaarniskaan”, joka koostui aikakaudesta riippuen mainitusta toppatakista, ketjupaidasta, kypärästä ja ratsumiehelle tyypillisistä aikakautisista jalkasuojuksista. Raskaampi sotavarustus kulkisi kuormahevosen selässä tai huoltokuormastossa, sillä sen päivittäinen riisuminen vie oman aikansa ja säälle alttiina vaatii säännöllistä huoltoa. Saman hevosen selässä en usko haarniskan enää kulkeneen, jos ratsuhevosen (sotahevosta säästettiin taistelukentälle) haluttiin kestävän yhtään pidempää matkantekoa. Satulaan kiinnitettynä kulki varmasti kuitenkin viitta ja tarvittaessa leiriytymisvarusteita (joiden todennäköinen sijainti oli kuitenkin sotahaarniskan yhteydessä).

Olen kritisoinut fiktiivisten sankarien kevyttä varustusta mutta matkustaessa se on epäilemättä tarpeen. Hyvä esimerkki on Boromir, joka kevensi varustustaan matkatessaan (jostain syystä) yksin Rivendeliin neuvoa hakemaan. Elokuvan takaumissa sotavarustus on raskaampi, samoin kuin vaeltaessaan haarniskoimattoman Aragornin Minas Tirithin arsenaaliin päästyä. Historialliset esimerkit arkkityypin mukaisesti kulkijoista siis kelpaisivat, mutta tämän yöllisen pohdinnan valossa joudun toteamaan alustavaksi johtopäätökseksi, että pidempää reissua varten varustusta on kevennettävä jos yksin tai korkeintaan yhdellä hevosella liikkuu. Mitään maagista ”seikkailijan haarniskaa” ei ole, vaan sodan tullen enemmän oli pääsääntöisesti parempi; siksi haarniskoita pidettiin.

Päämäärätön vaeltaminen tai hyvin pitkän tähtäimen tavoite tai tehtävä on historiallisessa kontekstissa harvinainen ilmiö tai ainakaan historiankirjoitukseen ei tuskin on sellaisia päätynyt. Varustustaan matkan ajaksi kevetänyt sotilas tarvitsee varusteensa takaisin toimenkuvaansa suorittaakseen ja perusvarustuksessaan matkustava jalkamies tai kevyt ratsumies (ritarin hevostarpeesta mainitsinkin) ei matkustele varusteineen mielellään kovin kauaa ja tarttuu varmasti tilaisuuteen ammattinsa harjoittamiseen. Muiden aseen, etenkään selkeästi sota-aseena käytetyn miekan, kantaminen olisi vähintäänkin epäilyttävää ja käyttötaitokin olisi hankala ilman sotilaselämän kokemusta hankkia.

Ei tästä nyt mitään valmista tai oivaltavaa tullut, mutta jos vaikka herättäisi pohtimaan aihetta tai jotain siitä juontuvaa aihetta enemmän jatkossa. Palaan asiaan jos tarvetta, muutoin totean että historia on historiaa ja fiktio kulkee fiktion ehdoilla sankarikäsitteineen, oli mediana sitten kirja, elokuva tai roolipeli.

Mainokset
Kategoria(t): Fiktio, Lähteitä, Uncategorized Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Yksinäinen ratsastaja seikkailee jälleen

  1. rautakyy sanoo:

    Tulipa vain mieleeni, että keskiaikainen fiktio on täynnään yksinäisiä vaeltavia ritareita, jotka esitetään aivan luonnollisena ilmiönä. Onko se sitten sen todenperäisempi kuin dekkarien kovapintaiset yksinäiset sudet poliisintyössä nykyfiktion ilmiönä, on tietenkin toinen juttu.

    Yksi syy ritarien kulttuurin sisäiseen vaeltelun ihannointiin saattoi olla perimysjärjestys. Jos vanhin veli perii isän maat ja aseman, niin mitä jää toisille pojille. Jos isä on kyllin varakas voi joku pojista saada papin koulutuksen, mutta lienee kuitenkin niin, että valtaosa ritareita palvelleista ”asemiehistä” oli samaan säätyyn syntyneitä nuorempia veljiä, jotka perivät isältään asetaidot, taustaansa kuuluvan asenteen ja isän varallisuuden mukaan myös isän ammatin mukaiset varusteet hevosineen. Myös nämä miehet saattoivat mennä naimisiin ja saada poikia, mutta heillä lienee ollut maanomistajaisästään alentuneet mahdollisuudet varustaa poikiaan, elleivät sitten päässeet rikkaisiin naimisiin esim. jonkun rikkaan lesken kanssa (jolle he olivat vaeltavina ”ritareina” tehneet lemmen palveluksia), josta taas puolestaan keskiajan romanttiset tarinat maalailevat ruusuisia kuvia.

    Tämänkin kysymyksen kannalta lienee olennaista jälleen mistä keskiajan vaiheesta puhutaan ja missäpäin. Eritoten niin pitkän historiallisen ajanjakson kulttuuri-ilmiöiden yleistäminen tuottaa yleensä enemmän epäselvyyttä kuin yksinkertaistaa asioita, kuten tietysti melkein minkä tahansa kulttuurin tarkastelussa käy.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s