Tykkitulta ja merirosvoja keskiajan Hämeessä

Hollolan keskiaikatapahtuma järjestetään parillisina vuosina ja nyt minun oli ensi kertaa mahdollista päästä mukaan vuonna 2014. Eikä tapahtumaa ihan turistina aloitettukaan, vaan minut värvättiin sotaleirin komentajaksi. Kuulostaa komealta, mutta käytännössä otin vastaan sotilaita tai näiden tukijoukkoja elävöittävien harrastajien ilmoittautumiset ja osallistuin taistelunäytösten organisointiin. Mikäs siinä, aikakausi kun oli minua erityisesti kiinnostavaa 1300-luvun loppupuolta ja leiriin oli tulossa paitsi suomalaisia ystäviä ja tuttuja, myös ulkomaalaisia Ruotsista ja Latviasta.

Sotaleiri nousi Hollolan keskiaikaisen kirkon lähellä sijaitsevalle pellolle ja muodosti yhden tapahtuman neljästä alueesta. Toinen oli ns. yleisempi keskiaikaleiri vapaammalla periodilla, kolmas turnajaiskenttä ja neljäs markkina-alue. Järjestelyt toimivat kivasti ja ympäristö oli erittäin tunnelmallinen. Kesähelteellä rannan läheisyys oli ehdoton bonus ja uimassa tuli käytyä useasti joka päivä. Rannassa majoittui vielä lisää keskiaikaväkeä, nimittäin taistelunäytöksiin osallistuvan Sotka-laivan miehistöä. Sotka perustuu Vironlahdelta löytyneeseen ns. Lapurin hylkyyn, jonka perusteella on tehty useitakin ennallistuksia. Ilmainen mainos: googlatkaa vaikkapa Sotkaa operoiva yhdistys ”Viikinkiajan laiva” ja tutustukaa!

Tämän artikkelin ei ole tarkoitus olla varsinainen matkakertomus, mutta matkaosuudesta mainittakoon hiukan epäonnistunut pakkauslogiikkani. Päätin jättää keskiaikaleirissä naamiointia vaativan suuren rinkkani kotiin ja pakata tavaraa pajukoriin (jota on erittäin huono kantaa) ja helposti piilotettavaan pikkureppuun, joka kulki rinnalla. Vaatteet ja haarniskan jaoin kahteen kestokassiin, joilla kumpaisellakin oli painoa varmaan parikymmentä kiloa. Ei enää noin; haarniska kulkee jatkossa joko rinkassa tai päällä. Jollei sitten joku vedettävä matka-arkku osoittaudu toimivaksi ratkaisuksi, etenkin junalla tai bussilla kulkiessa. Autolla matkatessa suosittelisin tavaroiden pakkaamista esim. haarasäkkeihin ja erilaisiin nyssäköihin, myös kantaessa hankalat kestokassit toimivat autossa ja peräkärryssä. Tavaroiden hajauttaminen saattaa hankaloittaa lastaamista ja purkamista, mutta pienen käärön tai pussin saa aina paremmin mahtumaan kuin esim. suuren, kulmikkaan ja usein osin tyhjää täynnä olevan arkun.

Se logistiikasta. Kuten sanottu, leirissä asiat toimivat hyvin. Sotaleiri rakentui nopeasti eri ryhmien saapuessa itseni saapuessa jo osin rakennettuun leiriin. Majoituimme portin pieleen ystäväni VK:n geteld-malliseen telttaan ”kersanteikseni” valitsemieni Vapaakomppanian miesten kanssa. Näin muodollisempaankin hierarkiaan tottuneelle kansainväliselle joukolle oli alkubriiffissä helppo selvittää ketä nykiä hihasta, jollei minua satu näkymään. Isompia katastrofeja ei leirin aikana ilmennyt, mistä menee kiitos varsinaiselle järjestäjätaholle eli Hollolan keskiaikaseuralle sekä asumisjärjestelyitä koordinoineelle M:lle. Säännöllinen vartiopalvelus portilla ei kerännyt juuri kannatusta, mutta erityiskiitos VK:lle aktiivisesta haarniska päällä hengailemisesta!

Erityisen hienoa Hollolan tapahtumassa oli sen kansainvälisyys. Mukana oli harrastajia ainakin Suomesta, Ruotsista ja Latviasta. Eri ryhmien välinen koordinointi sujui kaikenkaikkiaan hyvin, mutta vaati kyllä töitä. Uudet tuttavuudet esittivät varustuksensa sopivuuden aikakauteen etukäteen sähköpostitse tekstein ja kuvin ja taistelun sääntöjä selvitin ensimmäisen illan kokoontumisessa. Loukkaantumisia ei minun tietooni tullut, mutta taistelunäytöksessä kyllä ilmeni erilaiset taistelukulttuurit. Se osoittaa keskustelun tarpeen jatkossakin, mutta ulkomaalaisten kanssa on hienoa leikkiä!

Näytöstoiminta käsitti käsityötyöpajoja, latvialaisten tanssiesityksiä, sotilaiden vapaata harjoittelua ja tekniikkanäytöksiä sekä kaksi suurempaa taistelunäytöstä rannassa. Suunnittelimme näytösten kulun myös Warusseppiä edustavan ystäväni H:n kanssa yhteistyössä Sotka-laivan ja Tykkisisarkunnan edustajien kanssa. Vaikka itse sanonkin, ihan joka vuosi ei näe haarniskoidun joukon maihinnousua tykkitulessa ja rannalla käytyä taistelua. Kun mahdollisuus moiseen spektaakkeliin oli, emme malttaneet sitä olla käyttämättä. Yleisöä oli kumpanakin päivänä runsaasti ja alue oli varsin ahdas, mutta saimme sovitettua taistelun eri elementit: kaksi taistelujoukkoa, tykin ja laivan jousimiehineen, niin että ampumalinjat olivat turvallisia.

Näytös alkoi leiriin annetulla hälytyksellä. Huutelin hälytystä ja miehiä kasaan ja kansaa pysymään poissa tieltä kun hyökkääjiä lähdetään ottamaan vastaan. Marssimme rantaan väkijoukko perässämme ja rantaan oli jo valmiiksikin kertynyt ihmisiä. Rannassa komensin joukon riviin näyttääksemme voimaamme tulijoille ja sanailimme joukomme varsinaisena päällikkönä toimivan rälssimies Marcuksen kanssa. Tulijoiden päällikkö tiedettiin merirosvoutta harjoittavaksi, vanhaa kuningasta kannattavaksi maansa menettäneeksi rälssimieheksi, jollaisia ei näillä rannoilla hyvällä katsottu.

Tykki sai Marcus-herralta tuliluvan. Äyskäisin käskyn ja tykki pamahti. Ohi meni niin että molskahti! Laivan lähestyessä tykki ehti ampua muutaman kerran Marcus-herran sadatellessa huteja. Saksanmaalta palkkaamani tykkimiehistön hinnalla olisi kuulemma saanut ainakin parikymmentä jousimiestä! Tulijat huutelivat kuitenkin tulevansa rauhan aikeissa neuvottelemaan ja vaikka osapuolten kannat nykyisen kuninkaan valtaoikeudesta ja tulijoiden merirosvoudesta tehtiin selväksi, päästettiin heidät maihin jatkamaan neuvotteluja. Olivathan Itämaankin herrat sentään sivistyneitä ihmisiä!

Neuvottelu taisi kuitenkin olla vain juoni, jolla tulija sai miehensä maihin. Sillä enempiä neuvottelematta maihin kahlanneet miehet komennettiin taistelulinjaan ja laivasta ammuttiin jousilla. Olimme toki valmiina moiseen petturuuteen ja komensin joukkomme eteenpäin. Epätasaisella ja hiukan viettävällä hiekkarannalla käyty taistelu hajosi pian kaksin ja kolmin käytäviksi kahinoiksi, joissa hyökkääjät kukistettiin yksi toisensa jälkeen. Osa ehti antautua vangeiksi ja vangiksi jäi myös tulijoiden päällikkö, maansa menettänyt väärän kuninkaan kannattaja ja merirosvouteen sortunut entinen rälssimies.

Yleisö taisi näkemästään pitää, päätellen raikuvista aplodeista. Tapahtumasta on myös mm. tämä video: https://www.youtube.com/watch?v=taZxJHMxf38. Taistelunäytös uusittiin sunnuntaina. Ohjelmaa koko viikonlopun kestäneessä tapahtumassa riitti toki muutoinkin. Rohan-tallien turnajaisesitys ja Warusseppien taistelunäytökset tarjosivat yleisölle elämyksiä niin päivällä kuin illallakin. Tämä ei tosiaan ole varsinaisti matkakertomus tai kokonaisvaltainen tapahtumakuvaus, vaan lähinnä haluan tuoda esille uusia juttuja joita Suomen keskiaikaelävöitysharrastus on voinut yleisölle ja harrastajille itselleen tarjota. Kiitos kaikille mukana olleille!

 

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Mies kuin sipuli – haarniska

Keskiaikainen haarniska on monimuotoinen käsite, jonka merkitys ja koostumus on vaihdellut eri aikoina. Yleisesti ottaen voisi sanoa, että haarniska eli sotilaan suojavarustus kokonaisuutena oli keskiajalla yhdistelmä pellavaa, ketjupanssaria ja peltiä. Oma varustukseni on 1300-luvun loppupuolta eli edustaa ns. transitiokautta parhaimmillaan. Haarniskan alla pidettävät alusvaatteet ja housusukat tuli jo käsiteltyä vaatteiden yhteydessä, joten keskityn tässä artikkelissa varsinaisiin haarniskan osiin.

Haarniskani koostuu pellavaisista toppatakista, toppalahkeista ja myssystä, ketjupanssarisukista, -paidasta (tai pelkästään hihoja kannattelevasta yläosasta) ja -hupusta sekä peltisistä kypärästä, taisteluhanskoista ja kyynärvarsia, kyynärpäitä, olkapäitä ja polvia suojaavista osista. Toppalahkeet ja ketjupanssarisukat kiinnitän toppatakin helmaan ns. pointeilla eli metallipäisillä kierretyillä tai punotuilla nyöreillä ja joskus takkiin kiinnittyy myös käsisuojuksia. Ketjupanssaripaitani on yleensä lyhythihainen, mutta toisinaan pidän plattan alla pitkiä hihoja kannattelevaa ”toppia”.

Takki on melko ohut, sentin tai puolitoista, mutta tiiviskudoksinen monikerroksinen pellava on yllättävän hyvä haarniskamateriaali. Se nimittäin toimii samaan tapaan kuin modernit aramidikuidut (esim. kevlar) ja jakaa iskun energiaa pitkiä kuituja pitkin laajemmalle alueelle. Yksittäinen lanka katkeaa helposti, mutta tiiviinä kerroksina kangas vie jopa viiltävätä iskulta voiman. Oma näkemykseni on että tässä suhteessa kangaspanssari suojaa huomattavasti paremmin kuin fantasiaelokuvista tutut nahkapanssarit. Takki suojaa käyttäjäänsä myös oman haarniskan metalliosilta ja pehmentää niihin tulevien iskujen vaikutusta. Vielä yksi kankaan etu verrattuna nahkaan on se, että kastuttuaan se kuivuu entiselleen, toisin kuin nahka (parkitsemistapa tietysti vaikuttaa siihen). Takki tuli käyttööni 2010 Grünwaldiin ja istuu yllättävän hyvin, ottaen huomioon että sitä ei ole alunperin mitoitettu minulle. Se ei perustu mihinkään yksittäiseen lähteeseen, vaan on lähinnä käytännöllistä ”tämmöinen olisi voinut olla” mallia. Tällä hetkellä takki on työn alla eli muokkaan hihojen kyynärvarsiosista tiukemmat jotta kangas ei kasaannu hankalasti peltisuojusten alla.

Vaateartikkelissa mainitsemani De Liebaart -sivuston innoittamana tein itselleni Grünwaldiin myös toppalahkeet eli cuisset. Niille on olemassa lähdekuviakin, joskin aikalaiskuvissa näkyy panssaripaidan helman alta usein vain polven seutu ja moderneissa piirroksissa on joskus (minusta virheellisesti) tulkittu toppalahkeen olevan jonkinlainen vain polven ympärillä oleva suojus. Sellainen ei kertakaikkiaan toimisi jo ihan siitä syystä ettei pysyisi ylhäällä. Myöhemmät lähdekuvat näyttävät panssarin helman lyhentyessä enemmän ja minusta kyseessä on vyötärölle kiinnitettävä, polven alapuolelle saakka ulottuva lahje. 1300-luvulla oli myös tapana vahvistaa toppasuojuksia niittamalla niihin metalliliuskoja. Omani ovat varhaisempaa vahvistamatonta mallia ja niiden päällä pidän peltisiä polvikuppeja. Joskus näkee myös elävöittäjäkäyttöön tehtyjä kevyesti topattuja hoseja, mutta niitä en pidä kovin realistisina saati tarpeellisina, vaan kyseessä on nähdäkseni enemmän modernin tylpin asein käytävän taistelun vaatimasta suojauksesta.

Ohuesta toppamyssystä onkin oma artikkelinsa, joten seuraavaksi vuorossa ovat ketjupanssarisukat eli chausset. Ne ovat allekirjoittaneella olleet varsinainen ikuisuusprojekti ja vaatineet paljon lähteiden etsintää ja kokeiluja. Myönnettävä on että olen etsinyt paljon myös ennallistusten kuvia, jottei ihan kaikkia ratkaisuja tarvisi keksiä itse. Laatu niissäkin vaihtelee ja usein ketjusukat vaikuttavat turhan väljiltä ja siten epäkäytännöllisiltä. Paras lähde lienee kuitenkin aikalaiskuvat, joissa ketjusukkia esiintyy erittäin runsaasti. Sukat on poikkeuksetta kuvattu napakasti istuviksi, minkä käytäntö on osoittanut toimivaksi ratkaisuksi, eikä pelkästään taiteilijan näkemykseksi tiukkojen pohkeiden muodikkuudesta. Tällä hetkellä sukkani ovat vain polvimittaiset ja saattavat sellaisiksi jäädäkin, ainakin ennen kuin saan hankittua riittävästi niitattavia lenkkejä. Uskoisin niitatun ketjupanssarin pitävän ryhtinsä hiukan paremmin. Ketjusukista on oma artikkelinsa, jossa kiinnityksiä esitellään tarkemmin, mutta voisin mainita, että nykyisestä hankalasta kiinnityksestä huolimatta ne pysyvät kyllä koko päivän jalassa.

Torsoa suojaa joko lyhythihainen brynja tai siitä lyhenetty, pitkiä tai lyhyitä hihoja kannattaleva, toppi (modernia sana on kuvaava). Paitamallisena helma on hiukan lyhyempi kuin alla olevan toppatakin, toppimallisena se ulottuu viitisen senttiä kainaloista alaspäin. Brynjan etuna on helma, sillä muutoin nivusten ja vyötärön välisen alueen suojana on vain edestä avoin takki. Ylipainoinen brynjani on kuitenkin hiukan hankala ja odotan kovasti saavani niitatun ketjupaidan. Joskus. Ketjupanssari ei ole torsoa kattavasti suojaavan peltiliivin alla varsinaisesti kriittisen tarpeellinen, mutta transitiokaudella rintapanssari oli usein ns. rintarauta eli globus, joka suojasi vain rintakehän etuosan. Omassa kokonaisuudessani ketjupanssarin pääasiallinen ominaisuus on tarjota käsiä suojaavat hihat, jotka olivat varhaisempana aikana pitkät, sillä levysuojuksia ei juuri ollut. Levysuojusten lisääntyessä ketjupanssarin tarve väheni ja pidän ketjuhaarniskan usein lyhythihaisena. Levytakistani on erillisiä artikkeleita, joten en puutu siihen tässä yhteydessä sen enempää.

Pään suojaaminen on tietysti pääasia ja siihen on panostettu paljon; kaikki alussa mainitut panssarointimateriaalit ovat käytössä. Alimmaisena pidän pellavaista myssyä, joka poikkeaa ”siviilimallista” siten, että se on kolmikerroksista karkeampaa pellavaa. Myssy paitsi suojaa hiuksia ja päätä, myös parantaa kypärän istuvuutta. Ketjupanssarihuppu suojaa haavoittuvan kaulan ja kasvoja lukuunottamatta pään ja muodostaa pellavamyssyn lisäksi hiukan täytettä kypärän alle. Huppu tarjoaa myös lisäsuojaa hartioille. Ketjupanssarihuppua tehtäessä olennaista on varmistaa, että se ei rajoita liikaa pään liikkuvuutta eikä etenkään näkökykyä. Huppujen päällä on varsinainen kypärä, joka itselläni on jalkamiesten suosimaa, mutta myös ratsumiesten ajoittain käyttämää, lierellistä mallia. Kyseinen kypärätyyppi oli hyvin yleinen hyvin pitkään, muuttaen toki hiukan muotoaan ristiretkiajoilta aina konkistadoriaikaan saakka. Suosiosta, mutta myös ”rahvaanomaisuuteen” johtavasta yleisyydestä, kertonevat myös mallin monet nimet: chapeau de fer ja Eisenhut (”rautahattu”) ja kettle hat (kattilahattu), joista toki osa saattaa olla keskiaikaa myöhempiä nimityksiä tai jopa anakronismeja.

Tuorein päivitys panssarointiini on käsivarsien peltisuojauksen täydennys. Minulla on ollut jo pitkään käytössä  karkeahkot mutta toimivat, kolmiosaiset olkasuojukset, joita pidän 1300-luvun loppua ja 1400-luvun puolta elävöittäessäni. Samaa valmistuserää edustavat myös kyynärkupit, jotka kiinnittyvät remmillä kyynärtaipeen ympäri. Edullinen lisähankinta toi kyynär- ja olkavarsia suojaavat haarniskat, joista ensin mainituille on enemmän käyttöä ketjuhihojen suojatessa olkavarsia. Yhdessä kyynärsuojien remmeihin pujotettujen rondellilevyjen kanssa kyynärvarsilevyt tarjoavat kevyen ja riittävän suojauksen ulkolinjoilta tulevia iskuja vastaan. Pidän erityisesti siitä, että vähäinen levypanssarointini on ns. kelluvaa mallia, eli erillisiä kappaleita, joita ei ole nivelletty toisiinsa. Tämä tyyli oli muodissa saksalaisalueilla selvästi pidemään kuin esimerkiksi Ranskassa tai Italiassa. Ruotsin Itämaan palkkasoturin elävöitysuskottavuudelle kenties vanhanaikainen, mutta vahvasti saksalaisvaikutteinen, varustus on hyväksi.

Toivottavasti selvitykseni omasta, kenties persoonallisestakin, varustuksestani antaa jonkinlaisen käsityksen keskiaikaisesta transitiokauden haarniskasta. Ennen kaikkea olen halunnut tuoda esiin. sen seikan että haarniska on kerroksittainen kokonaisuus, joka koostuu enemmän tai vähemmän toisiinsa sopivista osista. Samoin toivon omasta hankintahistoriastani välittyvän sen usein elokuvissa täysin unohtuvan tosiasian, haarniskan kehitys oli evolutiivinen (miten tuo taipuu?) prosessi, jossa kehittyivät sekä mallit että materiaalit, päätrenidin ollessa kohti ”enemmän peltiä”. Julkaisen tämän artikkelin pitkällisen viivästymisen jälkeen ilman kuvia, sillä yksittäisistä varusteista löytyy kuvia toisaalta. Poikkeuksena uudemmat käsisuojukset, mutta korjaan puutteen kun saan aikas… pikimmiten!

Kategoria(t): Chausses, Coif, Gauntlet, Hauberk, Ketjua, Lähteitä, Platta | Kommentoi

Mies kuin sipuli – vaatteet

Aloitellessani taannoin haarniskoiden tekoa päädyin Flanderissa vuonna 1302 käytyyn kultaisten kannusten taisteluun keskittyvään sivustoon (http://www.liebaart.org/ridder_e.htm), joka esitteli ritarin varustuksen kerros kerrokselta. Nyttemmin täytyy sanoa, että kaikista tulkinnoista en ole ihan samaa mieltä ja monia yksityiskohtia olen tehnyt toisin, mutta idea on hieno ja sivu informatiivinen! Valitettavasti se ollut päivittämättä vuosikausia (minä sentään päivitän aina joskus), mutta onneksi löytyy vielä, sillä varuste-esittelyn lisäksi sieltä löytyy pari humoristista helmeä: vaatehuumoria (http://www.liebaart.org/kledij_e.htm) sekä jo eräänlaisen klassikon asemaan noussut ”poliisit vastaan mielenosoittajat vuonna 1985” (http://www.liebaart.org/500years.htm). Erityisesti jälkimmäinen antaa mietittävää itseään edistyneenäkin pitävälle historian elävöittäjälle.

Mutta asiaan. Esittelen tässä artikkelissa poikkeuksellisen runsaan kuvituksen kera vaatteitani sellaisina kuin ne olivat syyskesällä 2014. Painotan kuitenkin että tässä on vain yhden ammattisotilaan elävöittäjän näkemystä aiheesta ja keskiajan pukeutuminen kattaa valtavasti muunkinlaisia vaatteita. Keskiaika on myös ajallisesti laaja käsite, omat vaatteeni ja varusteeni pyrin ajoittamaan 1300-luvun jälkimmäiselle puoliskolle. Osan alkuperä on tullut muissa yhteyksissä esille, joten pahoittelen myös kertausta. Vaatteet olen siis tehnyt (takin pienellä leikkaus- ja neuvonta-avustuksella) itse ja ne ovat villaa (koostumus vaihtelee tuntemattomasta sekoitteesta 100-prosenttiseen villaan) ja pellavaa. Kengät on ostotavaraa (joskin korjailtu itse), vyölaukku ja vyö (solkea lukuunottamatta) omaa tuotantoa. Haarniskoista ketjupanssarit olen, kuten säännöllisemmät lukijani varmasti tietävät, tehnyt itse ja plattan kangasosat sekä levyjen niittaus on omaa tekoa. Kilpi on niin ikään omaa tuontantoa. Kypärä, peltisuojukset ml. plattan peltilevyt, buckler ja miekka on ostettu sepältä/kauppiaalta tai ne itse tehneiltä kavereilta.

Eräänlaisina alushousuina ”braies” on lyömättömän mukava. Braies on latinaa ja tarkoittaa ”käärittyä” tai ”rullattua”, mikä viitannee vaatteen pukemistapaan tai kangasrullaksi käärittyyn vyötäröön. Tästä on ristiriitaisia tulkintoja monien puolustaessa ommeltuja, yliväljiä, bokserimaisia alushousuja, mutta käärityssä lannevaatteessa on monia käytännöseikkoja jotka puolustavat sen autenttisuutta. Lannevaatteen voi periaatteessa kääriä mistä vain sopivan kokoisesta kankaasta, joskin pellava (tai hamppu tai nokkonen) on paras. Yhdestä kappaleesta käärityssä vaatteessa ei ole saumoja joista revetä, se on säädettävissä helposti, lantiorulla pehmentää päällä olevan varustuksen rasitusta ja jos vaate sattuukin repsottamaan, se on helppo korjata. Säädettävyyttä on syytä korostaa, sillä satulassa istuessa ns. kulkusten hallinta on tärkeää ja modernitkin miesten ratsastukseen tarkoitetut alushousut nostavat varuksia ylemmäs.

braies

Nelikulmaisesta pellavakankaasta käärityt braiesit. Ryppyiset, mutta toimivat.

Sopivasti kääritty vaate myös näyttää täsmälleen samalta kuin useissa keskiaikaisissa kuvissa. Toki kuvat esittävät useinmiten maalaisia, mutta ymmärrettävästi ritarit heiluivat vähemmän pelkissä aluspaidoissa ja kalsareissa. Moni tuttu elävöittäjä käyttää tämän tulkinnan mukaista ratkaisua ja vaikka käärimistapoja on useita, kaikki käyttäjät vannovat lannevaatemallin braiesin käytännöllisyyden nimeen. Ja kyllä, brais yllä voi tehdä kaikki tarpeensa. Lähteenä vaikkapa kokoelma piirroskuvia (http://manuscriptminiatures.com/search/?tags=%22braies%22), huomatkaa toisen rivin oikeanpuoleisin kuva missä väitteeni asioimisesta esitetään visuaalisesti.

Aluspaitani on niin ikään pellavaa ja ommeltu ihan simppelillä kaavalla. Eli kainaloissa on neliön muotoiset kiilat ja hihat vähän kapenevat hihansuihin mentäessä, mutta olkasaumoissa tai helmassa ei ole minkäänlaista istutusta tai muotoilua ja vartalokappaleetkin ovat neliskulmaiset. Kaulus on muotoiltu joko lievän v-aukkoiseksi tai etupainottaisen pyöreäksi, ilman mitään kiinnitystä. Käytän kahden pituisia paitoja, pidempää mekkojen kanssa ja lyhyempää takin kanssa. Viime Visbyn reissun suuri oivallus oli, että haarniskan alla pidättävän, monikerroksisesta pellavasta tehdyn toppatakin alla on oikeastaan turha pitää paitaa, sillä se on hiestä märkä joka tapauksessa.

Pellavainen yksinkertainen myssy peittää hiukset ja korvat. Se oli tarpeen mm. ketjupanssarihuppua pidettäessä ja pään peittäminen oli ilmeisen suotavaa ja siveellistä läpi keskiajan. Moninkertainen kangas (pellavaa tai kuten tuoreimmissa Visbyn joukkohautojen tutkimuksissa: villaa) on käytössä silloin kun on tarpeen pehmentää kypärän painoa ja arvelisin että yksikerroksinen pellavamyssy on tämän sotilasmuodin ajatuksellinen jatke.

myssyjapaita

Käytön jälkeen hikinen ja ryppyinen pellavapaita, mallia lyhyemmäksi modattu.

Jalassa keskiaikaisesti pukeutuneella miehellä on housusukat eli hoset. Keskiajalla ei siis pidetty housuja, vaan pitkiä sukkia, jotka sidottiin vyötärölle tai myöhemmin lyhyen takin helmaan. Viimein sukat yhdistyivät takaa ja etumus peitettiin ns. kalukukkarolla, jolloin voidaan jo puhua nykyisten housujen esiasteesta. Omat hoseni olivat alunperin lyhyemmät ja kiinnittyivät naruilla vyötärönauhaan, mutta nyttemmin ne ulottuvat lantiolle ja kiinnittyvät kahdella pointilla kumpikin, lantion eteen ja sivuille. Hoset ovat braiesien tavoin erinomaisen toimivat ja riittävän tiukasti istuvina eivät hierrä jalkasuojusten alla. Hoseja koristaa usein polven alla oleva sukkanauha, joka käsitykseni mukaan sai alkunsa ketjupanssarisukkia tukevasta remmistä, eikä niinkään mistään naisten alusvaatteisiin liittyvästä kappaleesta, vaikka sellaisiakin tarinoita (kohtelias ritari poimi ladylta tanssin tuoksinnasta pudonneen sukkanauhan tms.) Sukkanauharitarikunnan nimen alkuperästä kuulee. Hoset voivat olla kärjelliset eli umpinaiset tai ulottua vain nilkkoihin, jolloin on syytä olla lenkki jalkapohjan alta lasten kurahaalarien tapaan. Umpisukkaisissa hoseissa voi olla myös nahkapohja, mutta itse käytän kenkiä tai haarniskoituna hosejen päälle vedettäviä nahkapohjaisia ketjupanssarisukkia.

Takkini noudattelee 1300-luvun istuvampaa mallia ja lienee alunperin tarkoitettu välitakiksi lyhythihaisen päällystakin alle, siksi rintamuksessa on nappien sijasta nyörikiinnitys. Takki oli ensimmäinen täysin istuva vaatteeni ja kieltämättä niin torsokappaleiden kuin hartioidenkin kanssa sai tehdä töitä. Lopputulos on kuitenkin hyvin istuva ja liikkuvuudeltaan erinomainen. Materiaali on täyttä tai lähes täyttä villaa ja väriltään syvän sininen. Projektina olisi vielä vaihtaa hihoja kyynärpäistä alas päin kiinnittävät kangasnapit hiukan pienemmiksi. Mainittakoon vielä että takin vartalopalojen mitoittamisen ja leikkaamisen sekä ompelemisen välillä kului parisen vuotta, joten (sinänsä periodit) lisäkiilat olivat tarpeen.

Takin kanssa käytän joskus lakkia. Lakkeja on monenlaisia ns. Robin Hood -mallista lierihattuihin ja yksinkertaisista myssyistä koreisiin fetsimäisiin päähineisiin. Muoti ja mallit vaihtelivat luonnollisesti ajallisesti ja paikallisesti enkä osaa päähinemuodista sanoa mitään yksityiskohtaisempaa. Pääasia kuitenkin on että jonkinlainen päähine löytyy. Päähinettä koristi usein joku tinasta, pronssista tai peräti hopeasta valettu merkki, joiden kirjo on laaja. Pyhiinvaelluskohteissa myytiin ko. paikkaan liittyviä merkkejä (kenties tunnetuin on Santiago de Compostelan simpukka) ja uskokaa tai älkää, myynnissä oli myös ”turistirihkamamaisia”, toinen toistaan rivompia merkkejä, joiden merkitys lienee kuitenkin ollut huumoriarvoa syvempi.

takki

Takki, lakki ja hartiahuppu Visbyssä.

Hännällinen hartiahuppu eli ns. liripipe-huppu on jälleen osoitus keskiaikaisten vaatteiden nerokkaasta käytännöllisyydestä. Huppua voi pitää helposti riisuttavana hartioiden ja pään suojuksena säätä vastaan, hännän voi kääriä kaulahuiviksi tai kovalla tuulella otsalle pitämään huppua poissa silmiltä tai hupusta voi kääräistä erinomaisen muodikkaan hatun! Pienet metalliesineet huppuni liepeessä ovat pääasiassa leirimerkkejä ja matkamuistoja eri tapahtumista. Huppuni helman muoto oli pakko saada muurinharjamaiseksi, sillä näin sellaisen jo pikkupoikana lego-ukolla ja se vaikutti hyvin keskiaikaiselta! On muotoilulle toki oikeakin lähde. Huppu on vuorattu pellavalla, josta helman tukena oleva osa on kiinteä ja varsinaisen huppuosan vuoren voi irroittaa pesua varten. Liepeen sakarakuvion lujittava vuoritus on siis kiinteä. En tiedä onko ratkaisu mitenkään periodin mukainen, mutta käytännönen se on. Huppuni häntä on niin pitkä, että se ulottuu huppu niskassa maahan saakka.

huppu

Pitkähäntäisestä hartiahupusta kääräisty muodikas päähine, chaperon.

Päällysvaatteena käytän 100-prosenttisesta pintahuovutetusta villasta tehtyä puoliympyräviittaa. Leikkasin viitan lohkoina, mikä säästi kangasta (luokkaa 10-15%) ja käsittääkseni ratkaisu myös paransi hiukan istuvuutta. Toki saumaa riitti ommeltavaksi senkin edestä. Pitkät saumat taisin ompeluttaa koneella, helman käänsin käsin. Myöhemmin lisäsin viittaan vuoren, jonka päheän vaaleanvihreän värin saa värjättyä kasviväreilläkin; joskin vuorikangas ei ole ihan täyttä villaa ja on teollisesti värjätty. Viitta on lämmin ja kunnon tiivis, sarkamainen, päällysvilla pitää hyvin niin tuulen kuin sateenkin. Kesällä viitalle ei ole juurikaan käyttöä, mutta pidän sitä matkassa peittona. Viitan kiinnitys ei ikävä kyllä näy kuvissa. Se simppeli lenkillinen punottu nyöri (pituus noin 10 cm) hiukan solisluiden alapuolella, joka kiinnittyy toisen puolen puiseen, tikkumaiseen ”nappiin”. Kiinnitysratkaisu on omani, eikä perustu mihinkään suoraan lähteeseen.

viitta

Viitta ja hartiahuppu päällysvaatteina. Hupussa ei kuvassa vuorta ja hännän pituus näkyy hyvin.

viitan kaava

Viitta on ommeltu seitsemästä palasta, eli viidestä kokonaisesta ja kahdesta puolikkaasta lohkosta. Omaani tuli lisäksi muutama jatkepalasauma, sillä kangas riitti aivan niukasti.

viitan vuori

Viitan kirkasvärinen vuori. Sen saumat eivät näy, mutta ne noudattelevat päällyskankaan saumoja. Punaiset teipit miekan ponnessa ja huotrassa ovat tapahtumajärjestäjän vaatimia, aseisiin kiinnitettäviä huomiomerkintöjä.

Kategoria(t): Braies, Cotte, Hose, Käytettävyys, Lähteitä, Liripipe, Reissuja, Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Paluu Visbyyseen

Gotlannin talonpoikia pahasti niittäneestä Visbyn taistelusta tuli muutama vuotta sitten kuluneeksi 650 vuotta ja traagisen taistelun muistoksi järjestettiin Visbyn keskiaikaviikkojen yhteyteen sotaleiri, jonka asukit elävöittivät taistelut Mästerbyssä ja Visbyn kaupunginmuurin edustalla. Siitä reissusta kirjoitin otsikolla Visby 1361, vuonna 2013 Battle of Wisby -tapahtuma järjestettiin uudelleen ja Finnjävlarna-ryhmä hyökkäsi mukaan hiukan muuttuneella kokoonpanolla.

Koskapa edellisen matkan järjestäjä ei valitettavasti päässyt tällä kertaa mukaan, otin reissujärjestelyt hoitaakseni. Alkuperäinen ajatus oli hankkiutua paikalle päiväsaikaan, jolloin telttojen pystytys ja muu taloksi asettuminen olisi mukavampaa, väsymyksestä puhumattakaan. Tarjoushintaisia matkoja ei kuitenkaan ollut sopivaan päivälauttaan saatavilla, joten kustannusten kurissapitämiseksi päädyimme vuorokautta aiempaa menoaikaa lukuunottamatta viime kertaa vastaaviin järjestelyihin. Autojen täyttöä ei saatu aivan optimaaliseksi, joten kustannukset kasvoivat silti, mutta muutamien muutosten jälkeen (kiitokset kärsivällisyydestä Viking Linen erikoismatkojen järjestelijöille!) ryhmä oli kasassa liput oli varattu.

Osa porukasta, allekirjoittanut mukaan lukien, hankkiutui Turkuun jo edellisenä iltana yhteiskyydillä Tampereelta. Tavaramäärän takia se olikin hyvä, sillä autojen uudelleenpakkaus illalla pysyi maltillisena, eikä aamulla tarvinnut enää säätää. Kohtasimme aamulla perinteisessä ”ritariparkissa” Turun linnan lähettyvillä, josta siirryimme satamapihaan odottamaan lastausta. Tällä kertaa junat pysyivät raiteillaan ja rekatkin yhtenä kappaleena. Varusteita tehtiin jälleen matkalla, kuinkas muutenkaan, mutta mitään kauheaa paniikkia ei tällä kertaa ollut.

Uutta setissäni oli mm. sininen takki, josta voisin kirjoittaa erillisen artikkelin, sekä viime hetkellä saamani kangastäydennyksen mahdollistama platan viimeistely. Myös pienimuotoista ketjupanssarien modausta sekä solkien kiinnitystä tein, mutta kaikenkaikkiaan settini oli kohtuullisen hyvin kasassa. Ketjusukat eivät ole vielä käyttökunnossa, joten jalkasuojuksina käytin tuttuja splinttejä ja toppalahkeita, joihin onnistuin löytämään markkinoilta paremmat polvikupit. Käsisuojuksina kokeilin yhdessä näytöksessä uusia (käytettynä hankkimiani) käsipeltejä, mutta periodi suosi toki ketjupanssarointia. Hihojen pidentämisen ja kaventamisen sijaan totesin hyväksi ratkaisuiksi käyttää lyhyiden ketjuhihojen ja kyynärkuppien, rondellien ja kyynärvarsipeltien yhdistelmää, kunhan sain kyynärkuppien soljet vaihdettua. Päässä oli luotettava kattilahattuni ja sen alla helmastaan laajennettu ja muotoiltu ylipainoinen ketjuhuppuni.

Yöllinen saapuminen helpottui etuosaston ansiosta ja lautan saapumisesta vain puolentoista tunnin kuluttua olin jo unessa. Leiriolosuhteet olivat etuosaston ansiosta muutoinkin edellistä kertaa ”sivistyneemmät” ja saimmepa lähes joka päivä aamiaisen ja päivällisenkin peräti oikein pöydässä syöden! Sunnuntaiaamuna asettauduimme vielä taloksi ja ajoimme autot siviilikamojen kanssa jälleen huoltorakennuksena toimivan koulun pihaan parkkiin. Sisäsuihkut olivat edelleen mukava ratkaisu, samoin uutuutena aidattujen bajamajojen yhteydessä oleva tiskipaikka. Huoltofasiliteeteista vastasi käsittääkseni sotaleirin jatkeena ollut (tuplaten isompi) Ruotsin SCA:n eli Styringheimin leiri, joka taisi olla samalla paikalla viime vuonnakin, mutta ei vielä 2011. Hienoa että vallihautojen maastossa leiriytyminen onnistuu nykyisin!

Visby2013

Visbyn keskiaikaista kaupunginmuuria ja sen edustalla olevaa sotaleiriä vuonna 2013, ei kun siis 1361.

Ensimmäisen päivän yhdistetyn aamiaisen, brunssin ja lounaan nautimme tutulla kolmikolla mainiossa Black Sheep Arms -pubissa, jossa tapasin myös ensimmäisen suomalaisturistin. Sotaleiri oli joinakin päivinä viime kertaiseen tapaan turisteille avoinna ja kuvauspyyntöjä sateli useampaan kertaan. Maanantaina musteriin eli yhdistettyyn ilmoittautumiseen, varustetarkastukseen ja taisteluharjoitukseen meistä osallistui osa ja autoin järjestäjien kanssa ennakkoon sovitun mukaisesti musteriin liittyvissä harjoituksissa. Minua oli pyydetty myös baneerikomentajaksi ja alkuperäinen ajatus oli, että johtaisin yhtä gotlantilaisten lippukuntaa.

Tiistaina musterin läpäisivät loputkin suomalaiset ja jossain välissä selvisi, että gotlantilaisten ylikomentajaksi haluttiinkin paikallinen mies (murrekysymys) ja siten muuttunut komentorakenne pudotti minut pois komentajanpallilta. Se sopi minulle, sillä päädyimme etukäteen tuskailemani jakautumisarpomisen sijasta koko sakki jälleen tanskalaisten riveihin. Asevalikoimamme käsitti nyt neljän ”linjamiehen” miekka ja kilpi -yhdistelmää, pertuskan, kaksi keihästä sekä kaksi pitkämiekkaa (joista toisen käyttäjä taisteli aluksi keihäällä mutta vaihtoi myöhemmin itselleen tutumpaan aseeseen). Taisteluvahvuutemme oli siis yhdeksän henkeä, mitä lisäsimme parilla naapurileiristä värvätyllä ystävällämme.

Naapurileirin suomalaisväestö hipoi kahtakymmentä ja suomalaisia oli myös sotaleirissä meidän lisäksemme: kolme mukavaa uutta ekryläistä asui naapurissamme. Leirijärjestelyt olivat jälleen kaikenkaikkiaan toimivat ja Styringheimin leirin kanssa oli selkeitä synergiaetuja. Aikataulut, vastuuhenkilöt ynnä muu tarpeellinen tieto oli saatavilla hyvin (pientä periruotsalaisesta diskuteeraamisesta johtuvaa epävarmuutta lukuunottamatta) pääportilla. Tällä kertaa vartiovuoroista maksettiin palkkaa, mikä aiheutti ryhmässämme jo etukäteen suurta innostusta. Hoidimme kahtenä yönä sekä Mästerbyn taistelun aikana yhteensä 52 miestyötuntia vartiopalvelusta, mikä leirin lopuksi piti yllä mukavaa palkkasoturikapteenin fiilistä jakaessani kuittaamiani palkkarahoja ryhmälle.

Visbyn vanhakaupunki oli edelleen yhtä jylhä ja kiehtova, mutta en mene tällä kertaa yksityiskohtiin. Käykää ihmeessä! Medeltidsveckan juhli 30-vuotista taivaltaan, mikä näkyi mm. taistelukentällä olevan (purettiin parahiksi ennen näytöstä) konserttilavan muodossa. Suoria Jack Sparrow -kopioita näkyi viime kertaista vähemmän, mutta merirosvoskene elää Ruotsissa vahvana ja leirimme tavernan isäntä lupasi heidän lipustaan palkkion. Valitettavasti emme onnistuneet sitä lunastamaan, mutta muutoin merirosvoista oli hupia. Paikallinen nuoriso pysyi, kenties jatkuvan vartioinnin ja kattavamman aitauksen ansiosta, tällä kertaa kurissa pieniä porttihäiriköintejä lukuunottamatta. Markkinoiden oudoin näky oli kuitenkin täydessä haarniskassa kulkeva Imperial Storm Trooper!

Taisteluihin liittyvää ohjelmaa riitti lähes joka päivälle. Mainitsemieni alkuviikon mustereiden lisäksi osallistuimme keskiviikkona amerikkalaisia risteilyalusturisteja varten järjestettyyn näytökseen. Kolmesataahenkiselle joukolle oli luvattu keskiaikaiset hevosturnajaiset ja sellaiset he saivatkin. Homma tosin riistäytyi käsistä toisen ritarin syyttäessä toista huijaamisesta, jonka jälkeen renkejä seivästettiin hevosten selästä peitsillä ja kumpikin osapuoli haki apuvoimia. Marssimme kentälle ja nuolien jo lentäessä puolin ja toisin selostaja yritti turhaan hillitä alkavia väkivaltaisuuksia. Hän selitti yleisölle, että joskus ystävällismieliset näytökset nyt vain karkasivat käsistä ja päättyivät verenvuodatukseen. Taistelun kulku oli vapaa ja ainakin osa suomalaisista seisoi lopuksi voittajien joukossa. Näytös upposi yleisöön kuin miekka lihaan ja oli hieno fiilis auttaa järjestäjiä, sillä ilmaiseksihan näytöstä ei heille toki tarjottu.

Näytöksen jälkeen jäimme hevosväen pyynnöstä kentälle, jossa totutettiin hevosia kiiltäviin, haiseviin, kiliseviin, koliseviin, meluaviin ja huitoviin väkijoukkoihin. Hevosia totutettiin myös liikkumaan taistelulinjojen välissä  sekä harjoiteltiin ratsuväen rynnäköintiä taistelulinjan läpi! Kokemus läheisestä yhteistyöstä hevosten kanssa oli mieleenpainuva ja elävöitysmielessä maailmaa avartava. Kun hevonen halusi kulkea, ahdas kaksoisrivi keilautui auki vastaanpanemattomalla voimalla! Päivän viimeisenä ponnistuksena oli vielä kuvaukset Ruotsin televisioon. Tarkoituksena oli saada kuvamateriaalia, jossa syntyy museossa esitetyn kaltaisia päävammoja. Minua pyydettiin ensin uhriksi, mutta toinen ryhmämme jäsen sopi varustuksensa puolesta vielä paremmin ja päätyi näin kirveellä päähän hakattavaksi. Annoimme ensin porukalla taustalle sekavaa taisteluhälinää ja lopuksi maahan kaatuneen miehen viereen asetettiin heinäpaali, johon kirvestä lyötiin. Sopiva rajaus on kaiken elokuva- ja tv-työn perusta ja on jännä nähdä millainen lopputuloksesta tulee!

Torstaina lastauduimme viimekertaiseen tapaan busseihin, tällä kertaa vesisateen saattelemana. Haarniskat puettiin vasta paikanpäällä Mästerbyssä ja sonnustauduimme taisteluun rauhassa puiden katveessa lähellä taistelun aloituspaikkaa. Näytöksen kulku oli pääpiirteissään viime kertaista vastaava eli tanskalaiset yrittivät ensin sillasta yli, mutta eteneminen kilpistyi gotlantilaisten rakentamaan aitaan. Kenraalimme oli innokkaana etulinjassa ja koitin parhaani mukaan häntä ojanpenkalla taistellen puolustaa, vaikka vetäytymiskäsky oli jo annettu. Vetäydyimme aukealle, jossa meitä ammuttiin jousilla. Uusi polvikuppini sai ensi-iskun ottamalla nuolesta osuman suoraan keskelle, mutta panssarin pyöreä muoto osoitti käytännöllisyytensä. Jatkoimme hyökkäystä maakannaksen kautta ja gotlantilaiset vetäytyivät edellämme. Tällä kertaa myös hevoset osallistuivat taisteluun rynnäköimällä vihollisen riveihin. Loppu koitti yleisön edessä, nyt hiukan viime kertaista kaoottisempana. Täytyy sanoa että me suomalaiset kuitenkin jälleen kunnostauduimme kurinalaisuudellamme, sillä kun komensin pahimmassa hässäkässä linjaa kasaan, kovimmassakin taistelukiimassakin olevat palasivat linjaan välittömästi. Loppujärjestelyt eivät sujuneet yhtä hyvin kuin edellisellä kerralla, sillä väki hajaantui sateessa metsään riisumaan varusteita ja talkooevääksi varatut voileivät loppuivat kesken.

Kaikenkaikkiaan kokemus oli kuitenkin jälleen hieno ja valmistauduimme hyvillä mielin lauantain päänäytökseen. Tavernasta oli iso apu paitsi muonituksessa ja eri ryhmien keskenään sosialisoimisessa iltaisin, myös kännykän latauksessa. Perhesyistä halusin pysytellä jatkuvasti tavoitettavissa ja kamerana toimiva älypuhelin syö akkua kuin hevonen kauraa. Päätaistelusta ei olisi tulossa aivan yhtä iso kuin juhlavuonna ja näytöksen kulkuunkin oli tehty pieniä muutoksia. Omalta kohdaltani merkittävä muutos tuli kun kyselin oliko norjalainen komentajamme tietoinen harjoituksissa läpi käydyistä kuvioista. Pääjärjestäjän mukaan ei, siksi hän pyysikin minua tanskalaisten toisen baneerin komentajaksi. Halusin sopia asiasta kuitenkin ensin norjalaisen kanssa, hänelle vaihto sopi hyvin ja niinpä päädyin Pyhän Martinin lipun herraksi!

Naapurileiristä pakkovärvätyt suomalaiset mukaanlukien joukkomme koostumus oli sellainen, että siihen kuului yksitoista suomalaista (yksi putosi sairastumisen takia rivistä mutta onneksi vaimo paikkasi), neljä norjalaista ja kaksi italialaista. Taistelupäivänä kokoonnuimme viimeksi mainittujen teltalle, josta jatkoimme taistelukentän halki paikalle jo koontuvan yleisön editse odotusalueelle. Kokosin minulle uskotut miehet ja naiset ja pidin lyhyen käskynjaon. Pysyväiskäskyni on aina ”älkää tehkö mitään tyhmää” (mihin ei lueta helteessä haarniska päällä ihmisten lyömistä) ja kertasin taistelun kulun. Siirryimme varjoon odottamaan valmistautumiskäskyä.

Käsky tuli ja marssimme sovitussa järjestyksessä kentälle niin, että siviilit lähtivät liikkeelle ensin. Leirin naiset ja lapset esittivät sotaa pakenevia Gotlannin asukkaita ja kuvat lapsia ja arvo-omaisuuttaan kantavista naisista olivat kerrassaan sykähdyttäviä! Heidän perässään tuli jo kertaalleen lyöty Gotlannin talonpoikaisarmeija ja heidän perässään me, pahat tanskat palkkasoturijoukkoineen. Tällä kertaa ei ollut mukana Tanskan kuningas Valdemar Atterdagia, vaan joukkoja johti hänen poikansa prinssi Christian. Edellisen reissumme tuttu komppania kulki jälleen lähinnä yleisöä ritari Valdemar Sappin johdossa ja vasemmassa laidassa eteni johdollani Pyhän Martinin kansainvälinen palkkasoturikomppania.

Taistelua käytiin muutamalla tasalla osin pensaiston keskellä ja loivaankin rinteeseen manöveeraaminen vaati huomiotani. Sain sitä myös gotlantilaisilta, jotka ahdistivat minua lippukuntani oikeassa laidassa. Taisin kuiten selvitä osumitta. Italialaiset ja norjalaiset olivat innokkaita ryntäämään lähitaisteluun ja taisteluriviä pidettiin jälleen suorassa suomalaisvoimin. Nuolia satoi välillä, mutta vastustamattomasti painoimme päälle. Keskellä kenttää jalkaväki piti taukoa ja hevoset iskivät vihollisen kilpimuuriin ratsastaen siitä läpi peitset paviisikilpiin ryskyen. Vastaanottajina oli mm. itsekin turnajaisratsastusta harrastava suomalainen naapurimme sotaleiristä.

Viimeinen rynnäkkö sai gotlantilaiset vetäytymään taistelukentän muurin puoleiseen kulmaan, jossa komppaniani valloitti vihollisilta kaksi lippua. Toinen oli itse ylikomentajan lippu ja oli hieno hetki paiskata sotasaalisliput prinssi Christianin eteen. Bonuspalkkion toivossa, tottakai! Ajoimme gotlantilaisia takaa muurin viereiseen pieneen painanteeseen ja taistelu oli ohi. Panimme maate pois yleisön silmistä ja saimme naisilta juotavaa samalla kun alkoi muistoseremonia taistelussa 652 vuotta aiemmin kaatuneiden kunniaksi. Koko taistelutapahtuman pääjärjestäjä, prinssi Christiania esittänyt ruotsalainen kaveri, hymyili leveästi ilmeisen tyytyväisenä taistelun sujumiseen ja en voinut kuin yhtyä mukaan.

Viimeinen ilta juhlittiin jälleen yhdessä ja seuraava aamu meni leiriä purkaessa ja tavaroita pakatessa. Ehdimme muutamaksi tunniksi kaupungille kukin tahoilleen ja läheltä piti, etten joutunut todistamaan leirissä syrströmming-maistiasia! Illan tullen kävimme perinteisesti hampurilaisilla läheisessä pikaruokabaarissa ja suuntasimme viimein yön jo pimetessä satamaan. Paluumatka meni nukkuessa ja tuttujen kanssa Tukholman satamassa aamulaivaa odotellessa. Turussa kiitin porukan läpi ja hajaannuimme kukin tahoillemme kotimatkan kotimaanosuutta varten. Koin Visbyn kahdesti kahden vuoden välein ja hienoa oli kummallakin kerralla. Keskiaikaruotsien kanssa homma toimii hienosti ja yhteyksiä luotiin tulevaa yhteistyötä varten.

Kategoria(t): Reissuja, Uncategorized | Avainsanat: , | Kommentoi

Verkkosukkia ja sukkanauhoja, osa 2

Ketjusukkaprojekti on viimein päässyt jatkumaan ja koki heti kaksi merkittävää muutosta. Ensimmäinen oli levennyskohdan vaihtaminen yhden ”vinosaumarivin” tekniikasta hajautetuksi, mihin liittyi myös levennyksen voimistaminen. Aiemmin tein siis yhden lenkin lisäyksen joka kolmanteen riviin niin, että levennyksistä jäi ”sauma” taakse keskelle. Käytännössä tämä toteutuu helpoiten siten, että ”auki” olevaan katjuun tehdään porrastukset reunoihin siten, että aina 6 rivin välein tulee yksi lenkki lisää. Kun porrastukset tekee molempiin laitoihin niin, että toinen reuna alkaa 3. rivin kohdalla ja toinen laita 6. rivin kohdalla, lopputulos on yhteen kurottaessa se, että joka kolmannella rivillä on yksi lenkki lisää.

Takasauma aiheutti kuitenkin jäykkyyttä juuri sinne minne ei pitäisi, eli polven taipeeseen. Lisäksi levennys joka kolmannella rivillä osoittautui nyt riittämättömäksi, joko jalkojen paksuuntumisesta tai aiemmasta virhearvioinnista johtuen. Lisälenkkien hajasijoittamisen toteutin siten, että ensimmäinen lisälenkki tuli ulkosyrjän keskelle 31. riville alhaalta lukien. Tällöin ylimääräisen lenkin molemmin puolin oli 15 lenkkiä ennen sisäsyrjälle jäävää halkiota (joka siis kurotaan nyörillä umpeen sukkia puettaessa). Jotta homma pysyisi systemaattisena ja turhalta työltä vältyttäisiin, lisäsin uuden lenkin aina kaksi riviä ylemmäs ja 10 lenkkiä sivuun, jolloin lisäykset kulkivat spiraalimaisesti pitkin sukkaa vieläpä niin, että yksikään ei osunut halkion reunaan. Tämä vaati vähän suunnittelua ja muutaman korjauksen, mutta lähti toimimaan hienosti. Lisäys oli voimakkaampi ja kun sain sukan jatkettua sahaamillani lisälenkeillä yli polvimittaiseksi, myös taipuvuus oli riittävä.

Lisäykset joka toiselle riville 10 lenkin välein, mukana "vanhan mallin" jalkaterä.

Lisäykset joka toiselle riville 10 lenkin välein, mukana ”vanhan mallin” jalkaterä.

Perusosa säären alaosassa oli siis sellainen, että (jalkapöydän osuus poislukien) joka rivillä oli 30 lenkkiä ja 31. riviltä alkaen aina yksi lisää joka toisella rivillä. Jatkoin tätä leventämistä niin kauan että saavutin reiden maksimiympärysmitan eli näillä näkymin 45 lenkkiä. Alunperin tein 60 lenkkiä, mutta jostain syystä jouduin tekemään useammankin kavennuksen ennen kuin mitta oli suunnilleen sopiva, eikä sukka olisi tulevasta kiinnityskorkeudestaan liian leveä. Väljyyttä kuitenkin tarvitaan polven taivuttamiseksi ja pohkeen alta lähtenyt säännöllinen leventäminen tuntui sen mahdollistavan.  Testit vaikuttivat kenties liiankin lupaavilta, mutta saatuani viimein pohjan kiinni ja kurottuani sisäsyrjän sauman kiinni, sukka todella oli niin taipuisa että sain kantapään kiinni pakaraan. Pohjasta kuitenkin lisää viimeisenä, sillä sen kiinnittämistä edeltävä olennainen muutos oli jalkaterän rakenne.

Alunperin tein jalkaterään vinosauman jalkapöydän päälle siten, että se alkoi säären ja jalkaterän taitteesta ja jatkui jalan kärkeen suunnilleen kahden isomman ja kolmen pienemmän varpaan väliin. Tämä tekniikka teki reunoista vinot, joskin tasaista vinosaumaa (joka on rakenteena luja) ei ollut kuin joissakin kohdissa ja heikkoja hajalenkkejä oli mukana. Vertaiskokemusten kannustamana muutin jalkaterän rakennetta siten, että jalkaterän ulkosivu alkoi tasaisena ja taittui jalkapöydän yli kiinnittyen tasaisesta ”ylälaidasta” sisäsyrjän vinoon reunaan. Samalla tekniikalla tehdään paljon historiallisia nahkakenkiä. Tekniikka saattoi vetää jalkapöydän päällä olevaa ketjumassaa hieman suppuun, sillä aiempi mitoitus ei riittänyt lähellekään reunoja. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä reunat olivat pääosin suoria (välillä pari riviä reunasta poistaen jalkaterän madaltuessa) tai tasaisen vinoja (jalan kärjestä).

Pohjan leikkasin paksusta (3-4 mm) nahasta jo aiemmin, mutta pienensin sitä vielä kärjestä ja leikkasin pohjakappaleelle peilikuvan vasemmalle jalalle. Paksun nahan reunat on hyvä pyöristää (siihen on oma työkalunsa) ja nahan reunaa tarvittaessa hyvä hioa, jotta lopputulos on siisti. Alkuperäinen ajatus kejtun kiinnittämisestä pohjaan tai si olla sellainen, että reunimmaiset lenkit kiinnitetään suoraan nahan reunassa oleviin reikiin, mutta luovuin siitä ajatuksesta ja tein avartimella (pyöreäteräinen naskalin tapainen piikki) 2 cm välein reikiä. Merkittävä oivallus oli että pienetkin reiät riittäisivät, jotta niiden läpi voisi ommella lujalla nahkalangalla nahkapohjan yläpinnan reunaan paksu nyöri, joka puolestaan kulkisi sukan reunimmaisten lenkkien läpi. Tällöin kiinnitysnyöri ei katkeaisi helposti (metallilenkit ”syövät” narua nopeasti), nahka ei heikentyisi suurireikäisistä läpivienneistä (kuten nahkapaskalla rei’ittäessä tapahtuu) ja yksittäisen ompeleen katketessa koko systeemi ei purkautuisi. Jalkapöytää peittävä ketju kannattaa kaventaa mahdollisimman pian niin, että se juuri ja juuri riittää reunalta toiselle (kiitos vinkin antajalle!). Tällöin nahkapohja taipuu hieman reunoista eivätkä ompeleet toivoakseni hankaudu maata vasten.

Pohjanahan kiinnitys ja jalkaterän ketjun rakenne, vinosauma on hieman kiinnitysnyöristä vasempaan kohti jalkaterän ja säären taitetta.

Pohjanahan kiinnitys ja jalkaterän ketjun rakenne, vinosauma on hieman kiinnitysnyöristä vasempaan kohti jalkaterän ja säären taitetta.

Sukan tee ja testaa -vaiheesta on jäljellä enää yläosan kiinnitys. Aion kokeilla ratkaisuksi samaista punottua nyöriä, joka vahvistaisi sukan yläreunan ja arvioni mukaan jakaisi painoa. Kiinnitys toppatakin helmaan olisi helppo tehdä pujottamalla edelleen samanlainen nyöri (mutta metallikärjillä varustettuna) reunanyörin ympäri, pujottamalla pointin kärjet vahvistetuista rei’istä läpi ja sitomalla rusetille. Aivan kuten muutkin panssarikiinnitykset. Tämän testaamiseksi tarvitsen vielä jonkin verran lisää lenkkejä, mutta tähän mennessä näyttää hyvältä. Palaan asiaan artikkelin kolmannessa osassa, kunhan sinne asti pääsen. Niin kauan kuin artikkelin ensimmäisen ja toisen osan välillä ei (toivoakseni) mene. Tavoitteena on saada vähintään kahdeksi polvisukaksi purettu pitkä sukka kesäksi Turun markkinoille, mutta jos ketjun teko maistuu, niin miksi ei enemmänkin.

Kategoria(t): Chausses, Käytettävyys, Ketjua, Työkalut ja menetelmät, Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | Kommentoi

Platta, osa 2

Kuten kaikki uskolliset lukijani ovat jo kenties päätelleet, sain plattani käyttökuntoon valloittaessamme kesällä 2011 Gotlantia. Kankaan reuna valmistui tosin vasta seuraavaksi syksyksi ja edelleen, puolitoista vuotta myöhemmin, soljissa olisi hiomista ja yksi kylkilevy sekä selkäpuolen kangasta puuttuu. Palaan kuitenkin siihen, mihin rakennusprojektiani kuvatessa viimeksi pääsin, eli varsinaisen kokoamisen alkuun.

Viime hetkellä pienentyneet mitat lisäsivät entisestään paineita ennen ensimmäisen levyn kiinnitystä. Tunne oli vastaava kuin vaatteita tehdessä ennen ensimmäistä kankaan leikkausta. Sijoitteluvirheiden välttämiseksi varminta olisi ollut aloittaa rintalevyistä, mutta käytännön niittausjärjestys oli levyjen limittymisen vuoksi päinvastainen, eli aloitin alimmaisesta vatsan poikkilevystä. Limityksen ansiosta siis rintaan tullut isku liukuu sivuille, vatsaosuma sivuille tai alhaalta ylös päin ”haukkaamatta” levyjen väliin ja etukulmista tulleet kylkiosumat kylkiä myöten taakse päin.

En ollut koskaan ennen niitannut mitään, mutta homma sujui alusta saakka varsin jouhevasti, kiitos hyvien niittien ja hienon niittausalasimen! Kiitos vielä kerran plattan levyjen leikkajalle herra T:lle, joka toimitti myös niitit ja teki niittausalasimen sekä paksun avartimen! Hankkimani niitit olivat halkaisijaltaan 4 mm kannan ollessa kupera ja kannan halkaisijan vaihdellessa 9-11 millin välillä. Valitsin siisteimmät käyttöön ja suurikokoisimmat tulivat rintapuolelle ja pienemmät kylkiin. Niitit vaativat sahauksen käsin sekä pientä kiillotusta teräsvillalla.

Niittaaminen tapahtui siten, että asetin levyn kankaan päälle, merkkasin paikan reiän läpi, tein kankaaseen reiän tarkoitus varten tehdyllä piikillä ja sovitin niitin kankaan (niitin kanta jää uloimman kankaan puolelle) ja peltilevyn läpi. Sopivaksi niitin ”pituudeksi”, eli reiän läpi näkyväksi osaksi, neuvottiin puolta niitin halkaisijasta ja tämä pari milliä riitti hyvin. Pallopäävasaralla niittausalasinta vasten naputellen niittauksista tuli pääosin kohtuullisen siistejä, eikä niistä mikään ole vielä irronnut. Olin porannut levyihin reiät aiemmin esittelemäni suunnitelman mukaisesti, mutta käytännössä niittejä ei tarvittu kylkilevyihin kuin yksi ylös ja yksi keskelle.

Sain levyt niitattua parahiksi ennen Visbyn reissua, mutta kankaan reunaa ompelin vielä lautalla ja remmit kiinnitin vasta paikanpäällä. Helman torniporrastuksen vuorittaminen jäi sekin myöhemmäksi; Visbyssä vain villakankaan helma oli leikattu oikeaan mutooonsa. Visbyssä haarniskaa käyttökuntoon viimeistellessä aihdoin hartiaremmien kiinnityspaikkaa kertaalleen vielä ylemmäksi, jotta ne olisivat mahdollisimman lähellä rintapuolen levyjä eivätkä vetäisi kangasta ryppyyn. Sopivat soljet minulla oli jo hankittuna, mutta levein solki putosi maahan ja löydyttyään katosi uudelleen, joten jouduin ostamaan toisen soljen, joka edelleen viilaamatta. Pienemmät soljet toimivat hyvin, kunhan tikkasin ne tiukemmalle.

Alle on koottu kaikki plattaa varten tekemäni suunnitelmapiirrokset, joiden perusteella herra T levyt leikkasi ja joista pitäisi ilmetä mittasuhteet vastaavan haarniskan tekemiseen. Tarkat mitat riippuvat tietenkin käyttäjästä, mutta oikeaa suuntaa toivottavasti suunnitelmistani saa. Mikäli en ole aiemmin maininnut, suunnitelmani perustuu Visbyn ns. ykköslöytöön, joka lienee parhaiten säilynyt, tarkimmin dokumentoitu ja yleisimmin replikoitu. Suunnitelmia saa vapaasti käyttää ja lisätietoa voi kysyä jättämällä kommenttia.

Levyjen rakennepiirros, kertauksena ensimmäisestä platta-artikkelista.

Levyjen rakennepiirros, kertauksena ensimmäisestä platta-artikkelista.

Levyjen mitat.

Levyjen mitat ja alustavat laskelmat niittitarpeesta.

Yksityiskohtia levyjen leikkauksesta ja niitinreikien sijoitus.

Yksityiskohtia levyjen leikkauksesta ja niitinreikien sijoitus.

Platta on ollut minulla käytössä sopivaan aikakauteen sijoittuvissa tapahtumissa muutaman kerran vuodessa ja se toimii hienosti. Päälle pukeminen onnistuu itsekin, mutta venähdysten välttämiseksi selkäremmien kiinnitysapua on hyvä olla. Irti remmit lähtevät selän taakse kurottamalla ja nykäisemällä. Ehkä ainoa asia mitä muuttaisin, olisi rintapeltien leikkaus senttiä tai paria pidemmäksi, sillä nyt solisluiden päät jäävät ikävästi vain kankaan suojaamiksi. Mutta toisaalta syvään kumartuessa levyt vähän nousevat, joten ehkä hyvä noin. Miekkaotteita tai muuta liikkumista, istumisesta puhumattakaan, haanirska ei lainkaan haittaa.

Kaikenkaikkiaan olen hyvin tyytyväinen lopputulokseen, kunhan saan selkäpuolenkin valmiiksi. Varsin ohuilla peltilevyillä (rinta- ja vatsalevyt 1,5 mm, kyljet 1 mm) ja sopivalla muotoilulla saadaan aikaseksi keskivartalon kattava lujarakenteinen liivi, joka suojaa etupuolen alavatsasta solisluihin sekä kyljet ja selkääkin selkärankaa ja lapaluita lukuunottamatta. Kiitos limittäisen rakenteen ja kevyehkön painon (plattan kokonaispaino noin 4,4 kg, josta peltiä noin 3 kg) ansiosta liikkuvuus on erinomainen. Liiviin saa myös kiinni erilaisia olkasuojuksia (niitä varten olkapäiden kohdalla on muutama pointin mentävä reikä), eikä ulkopinta villan kestävyyden ja niittirivien näyttävyyden puolesta kaipaa haarniskalle päällystakkia, tabardia tai vastaavaa. Sellaista voi toki tyylisyistä pitää.

Pelkästään plattaa pidettäessä se on helppo ”kiertää”, mutta toki tärkeinpien elimien suojaaminen kunnolla on koko haarniskoitumisen ykkösprioriteetti. Plattan kanssa pidän käytännössä aina vähintään toppatakkia, mutta usein myös ketjuhihoja (jotka roikkuvat lyhyessä ”topissa”). Plattan alla voi pitää helposti myös lyhyt- tai pitkähihaista ketjupaitaa tai ketjuhihojen lisäksi ketjuhametta. Yhteispaino toki kasvaa helposti, mutta ratkaisu on periodi 1300-luvulla ja pienemmällä lenkkikoolla painoa voi hallita. Joskus hassusti ”kainalokilviksi” käännetyt rondellilevyt olivat niin ikään käytössä 1300-luvulla. Pelkkään ketjupanssariin verrattuna plattan antama lisäsuoja on merkittävä ja yksinäänkin se suojaa kriittisimmät paikat.

Platta tämänhetkisessä tilassaan Turun linnalla heinäkuussa 2012.

Platta tämänhetkisessä tilassaan Turun linnalla heinäkuussa 2012.

Kategoria(t): Kaavoja, Platta, Työkalut ja menetelmät, Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , | Kommentoi

Haarniskan paino

Aikaa vierähti tänne kirjoittelematta vielä pidempi tovi kuin aiemmin, vaikka muutama elävöityskeikka onkin sittemmin tullut lisää. Kesän viikinkireissuja lukuunottamatta periodi on ollut 1300-luvun puolivälistä 1400-luvun alkuun ja tuon ajan haarniskoita kehittelen jälleen edelleen. Samat tutut projektit eli ketjusukat, uusi ketjuhuppu ja pysyvämpi ratkaisu ketjuhihoiksi jatkuvat itse tehden, sillä niitattu ketjupanssari on nykyisin varsin suolaisen hintaista, enkä niittaamatonta viitsi ihan periaatteesta ostaa, kun sitä saa tehtyä helpohkosti itsekin.

Mutta asiaan. Usein kuulee kysyttävän, paljonko haarniska painaa, tai useammin muodossa ”toi on varmaan painava”. Vakiovastauksemme on tyyliin ”kyllä se nyt painaa, muttei mitenkään sietämättömän paljon, vaan saman verran kuin nykysotilaskin kantaa taistelussa. Haarniska on toki vielä koko kropan ympärillä, eikä vain harteiden varassa, mikä helpottaa painoa. Ongelma on enemmänkin kuumuus… jne.” Eksaktia painoa kysytään myös usein ja sopiva heitto on noin 25 kiloa.

Voiko näin olla? Englantilaisessa The Telegraph -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa (http://www.telegraph.co.uk/science/science-news/8647621/French-soldiers-weighed-down-by-armour-at-Agincourt.html) väitettiin ranskalaisten hävinneen mm. Azincourtin ja Crécyn taistelut siksi, että ranskalaiset uupuivat liian painavien haarniskoidensa takia. Suomessa linkittämäni ”tutkimus” uutisoitiin ainakin Historia-lehdessä (http://historianet.fi/eurooppa/liian-painavat-varusteet-taisteluun).  Ensin oletin haarniskoiden painoksi mainitun ”30-50 kiloa” olevan käännösvirhe ja alkuperäisessä mainittavan nauloina (50 naulaa on noin 23 kg), mutta alkuperäisartikkelissakin puhutaan kiloista.

Hankittuani uusia (käytettyjä) monesta kappaleesta koostuvia käsivarsipeltejä, päätin saada viimein numeerista faktaa aikaisemmista arvioista ja epämääräisistä haarniska päällä ja ilman -punnituksista. Niinpä punnitsin yksittäiset haarniskan osat talousvaalla, jossa on pykälät 25 gramman välein, mutta jonka asteikolta pystyy kohtuullisella tarkkuudella lukemaan 10 gramman painoja. Tässä siis tuloksia 100 gramman tarkkuudella, päästä varpaisiin. Perässä voi olla sulkumerkin jälkeen merkintä lisähuomautuksesta.

Lierellinen kypärä (sotahattu, rautahattu): 2,2 kg (*
Platta (Visby coat of plates type 1): 4,3 kg
Olkasuojat (kolmeosaiset, pari): 1,1 kg
Olkavarsisuojat (suojaavat hauiksen ja ojentajan ulkosyrjän, pari): 0,5 kg
Kyynärsuojat (pari): 0,6 kg
Kyynärvarsisuojat (suojaavat kyynärvarsien ulkosyrjän, pari): 0,8 kg
Taisteluhanskat (lyhyet tiimalasimansetit, pari): 1,2 kg
Toppalahkeet ja polvisuojat (chausset ja poleynit, pari): 2,3 kg (**

*) Valmistaja tsekkiläinen Jiri Krondak, paksuutta noin 2 mm, hiukan turhankin järeä. Mutta kestää kirveeniskun päähän; ei tuntunut läpi ja iskusta jäi muistoksi vain pieni lommo.
**) Hiukan ylisuuret ja paksut polvisuojukset, jotka on kiinnitetty nyöreillä n. 6-10 pellavakerroksesta koostuviin toppasuojuksiin.

Yhteispainoa peltisuojuksilla sekä toppalahkeilla on siis yhteensä noin 13 kiloa, jossa ehkä kilon tai kaksi ”liikaa” siihen nähden mikä riittäisi pellin paksuudeksi. Lisäksi minulla on panssarien alla toppatakki (painoa 2 kg), säärien suojana usein metalliliuskoilla (ns. splintit) vahvistetut nahkasuojukset (painoa yhteensä kilo). Tyypillinen vaatetus haarniskan alla koostuu pellavaisesta myssystä, pellavapaidasta, alusvaatteesta, villaisista sukista (hose) sekä nahkakengistä. Alusvaatteet, sukat ja kengät eivät varsinaisia suojavarusteita, mutta mainittakoon niiden yhteispainon olevan noin 1,5 kg.

Ketjupanssaria minulla oli viimeksi ylläni vain huppu, joka painaa noin 3 kg. Uuden hupun paino jää arviolta alle 2,5 kilon. Ketjuhihoja pidin ennen käsivarsipeltien hankkimista usein, niillä painoa noin 5 kg. Viime reissulla siis haarniskani painoi toppatakki, säärisuojat ja ketjuhuppu mukaanluettuna 13+2+1+3=19 kg. Vanhojen ketjuhihojen kanssa paino kohosi noin 22 kiloon (käsivarsipellit eli vajaan 2 kg pois, hihat noin 5 kg lisää).

Miekkani huotrineen ja vöineen painaa noin 1,5 kg, väkipuukko tuppineen ja vöineen noin 0,5 kg. Kilven kantaminen nostaa painoa noin 3-4 kg. Korvaamalla ylipainoiset ketjuhihat peltivarusteilla sotavarustuksen paino aseiden ja kilven kanssa jää siis tuohon 25 kiloon!

Onko vastaus kuitenkaan vielä riittävä? Kysymyksen asettajasta riippuen hän tarkoittaa joko pelkkää haarniskaa tai kokonaisvarustusta, mutta yhtä kaikki arvio on melko hyvin suuntaa antava ja asettaa kyseenalaiseksi yleisen harhaluulon 50-kiloisista varustuksista. Jotta pelkkä haarniska saataisiin tuohon 25 kiloon, mukaan saa ottaa vielä lisää (kevyempää) ketjua. Arvio tulevien projektieni painoista ovat seuraavat:

Ketjupanssarihuppu (kasvoläpällä varustettu): 2,5 kg
Ketjupanssarihihat: 4 kg
Ketjupanssarisukat: 5,5 kg

Yhteispainoa ketjuille siis noin 12 kg, jonka lisäksi peltiä ja toppausta 13+2 kg. Mikäli arvioni kypärän ja muiden peltisuojusten parin kilon ylipainosta pitää paikkansa, ollaan hyvinkin tarkasti tuossa 25 kilossa. Aseet, kilpi ja vaatteet mukaan (ketjusukkien kanssa en pidä kenkiä) ja pysytään edelleen 31-33 kilon tietämillä.

Tällöin suojattuna on kutakuinkin koko vartalo siten, että kädet, (ja iskusuunnasta myös käsivarret ja olkapäät), pää, keskivartalo ja polvet on suojattu peltilevyillä ja koko raajat sekä kaula ja kainalot ketjupanssarilla. Lisäksi reisien, polvien, vartalon ja käsivarsien suojana on toppapanssaria. Haavoittuviksi paikoiksi jää kasvojen yläosa (ainoa täysin paljas kohta), nivuset sekä jalkapohjat tärkeimpien paikkojen eli pään, vartalon ja nivelten kestäessä suoria iskuja miekoista, kirveistä, keihäistä ja nuolista ketjupanssarilla suojattujen raajanosien ollessa hyvässä suojassa ainakin viiltäviltä iskuilta.

Onko varustukseni sitten sama kuin ritarin tai muiden ratsumiesten aiemmin mainituissa Agincourtin ja Crécyn taisteluissa? Suurimpana erotuksena on ranskalaisilla jo käytössä olleet, muodikkaat nivelletyt raajapellit (myös jaloissa), visiirillinen kypärä sekä 1300-luvun lopulla yleistynyt rintarauta. Kaikki tuo lisäpelti tarkoitti alla olevan ketjun kutistumista peittämään vain nivelet ja kaula, jolloin paino keveni entisestään. Peittävyydeltään varustukseni vastaa kuitenkin kasvoja lukuunottamatta tuon ajan ritarin varustusta.

Kaikki tämä käytännön kokeminen, arviointi, laskeminen ja tarkka punnitseminen tukee mielestäni arviota, jonka mukaan 50 kilon haarniska on kertakaikkinen virhekäsitys. Kuvittelisin tutkijoiden punninneen haarniskat (siksi ihmetyttää myös suuri vaihteluväli 30-50 kg), mutta ehkä käytetyt haarniskat ovat yleistä ylipainoista mallia (usein 2 mm pellistä) tai arvioon pistettiin vähän lisää ”koska keskiajalla oli kuitenkin asiat huonommin”.

Tästä aiheesta on väännetty internetissäkin eri puolilla, mutta ihmeen sitkeässä käsitys vinssillä hevosen selkään nostetuista ritareista elää. Toivottavasti, arvoisa lukija, pysyit kutakuinkin kärryillä ajatuksenjuoksussa, jonka tarkoitus oli esittää ”täyden haarniskan” painoksi omalla kohdallani noin 25 kg artikkelissa väitetyn jopa 50 kg sijasta.

Painosta puhuttaessa on kuitenkin muistettava, että siihen vaikuttaa monet asiat.
1) Ihmiset ovat ja olivat eri kokoisia (eivät välttämättä pienempiä, mutta keskenään siis eri kokoisia).
2) Priimakuntoisia aitoja haarniskoja on vaikea jollei mahdoton saada punnittavaksi.
3) Punnitut haarniskat voivat olla eri mallisia ja kokoisia kuin ko. taisteluissa käytetyt.
4) Nykyaikaiset haarniskareplikat ovat usein tarpeettoman paksuja ”varmuuden vuoksi”.

Aion palata asiaan myöhemmin kuvien kera, kunhan saan tuoreimmat hankintani kunnostettua ja ainakin ketjusukat sellaiseen kuosiin, että niitä voi jo käyttää. Toivottavasti tästä käytönnön kokemuksiin ja tietyn mallisten haarniskan osien punnitsemiseen perustuvasta kirjoitelmasta on jotain iloa niille, jotka keskiaikaisten haarniskoiden painoja pohtivat.

Kategoria(t): Fiktio, Käytettävyys, Ketjua, Lähteitä, Platta | Avainsanat: , , , , , , , , | 2 kommenttia