Mies kuin sipuli – haarniska

Keskiaikainen haarniska on monimuotoinen käsite, jonka merkitys ja koostumus on vaihdellut eri aikoina. Yleisesti ottaen voisi sanoa, että haarniska eli sotilaan suojavarustus kokonaisuutena oli keskiajalla yhdistelmä pellavaa, ketjupanssaria ja peltiä. Oma varustukseni on 1300-luvun loppupuolta eli edustaa ns. transitiokautta parhaimmillaan. Haarniskan alla pidettävät alusvaatteet ja housusukat tuli jo käsiteltyä vaatteiden yhteydessä, joten keskityn tässä artikkelissa varsinaisiin haarniskan osiin.

Haarniskani koostuu pellavaisista toppatakista, toppalahkeista ja myssystä, ketjupanssarisukista, -paidasta (tai pelkästään hihoja kannattelevasta yläosasta) ja -hupusta sekä peltisistä kypärästä, taisteluhanskoista ja kyynärvarsia, kyynärpäitä, olkapäitä ja polvia suojaavista osista. Toppalahkeet ja ketjupanssarisukat kiinnitän toppatakin helmaan ns. pointeilla eli metallipäisillä kierretyillä tai punotuilla nyöreillä ja joskus takkiin kiinnittyy myös käsisuojuksia. Ketjupanssaripaitani on yleensä lyhythihainen, mutta toisinaan pidän plattan alla pitkiä hihoja kannattelevaa ”toppia”.

Takki on melko ohut, sentin tai puolitoista, mutta tiiviskudoksinen monikerroksinen pellava on yllättävän hyvä haarniskamateriaali. Se nimittäin toimii samaan tapaan kuin modernit aramidikuidut (esim. kevlar) ja jakaa iskun energiaa pitkiä kuituja pitkin laajemmalle alueelle. Yksittäinen lanka katkeaa helposti, mutta tiiviinä kerroksina kangas vie jopa viiltävätä iskulta voiman. Oma näkemykseni on että tässä suhteessa kangaspanssari suojaa huomattavasti paremmin kuin fantasiaelokuvista tutut nahkapanssarit. Takki suojaa käyttäjäänsä myös oman haarniskan metalliosilta ja pehmentää niihin tulevien iskujen vaikutusta. Vielä yksi kankaan etu verrattuna nahkaan on se, että kastuttuaan se kuivuu entiselleen, toisin kuin nahka (parkitsemistapa tietysti vaikuttaa siihen). Takki tuli käyttööni 2010 Grünwaldiin ja istuu yllättävän hyvin, ottaen huomioon että sitä ei ole alunperin mitoitettu minulle. Se ei perustu mihinkään yksittäiseen lähteeseen, vaan on lähinnä käytännöllistä ”tämmöinen olisi voinut olla” mallia. Tällä hetkellä takki on työn alla eli muokkaan hihojen kyynärvarsiosista tiukemmat jotta kangas ei kasaannu hankalasti peltisuojusten alla.

Vaateartikkelissa mainitsemani De Liebaart -sivuston innoittamana tein itselleni Grünwaldiin myös toppalahkeet eli cuisset. Niille on olemassa lähdekuviakin, joskin aikalaiskuvissa näkyy panssaripaidan helman alta usein vain polven seutu ja moderneissa piirroksissa on joskus (minusta virheellisesti) tulkittu toppalahkeen olevan jonkinlainen vain polven ympärillä oleva suojus. Sellainen ei kertakaikkiaan toimisi jo ihan siitä syystä ettei pysyisi ylhäällä. Myöhemmät lähdekuvat näyttävät panssarin helman lyhentyessä enemmän ja minusta kyseessä on vyötärölle kiinnitettävä, polven alapuolelle saakka ulottuva lahje. 1300-luvulla oli myös tapana vahvistaa toppasuojuksia niittamalla niihin metalliliuskoja. Omani ovat varhaisempaa vahvistamatonta mallia ja niiden päällä pidän peltisiä polvikuppeja. Joskus näkee myös elävöittäjäkäyttöön tehtyjä kevyesti topattuja hoseja, mutta niitä en pidä kovin realistisina saati tarpeellisina, vaan kyseessä on nähdäkseni enemmän modernin tylpin asein käytävän taistelun vaatimasta suojauksesta.

Ohuesta toppamyssystä onkin oma artikkelinsa, joten seuraavaksi vuorossa ovat ketjupanssarisukat eli chausset. Ne ovat allekirjoittaneella olleet varsinainen ikuisuusprojekti ja vaatineet paljon lähteiden etsintää ja kokeiluja. Myönnettävä on että olen etsinyt paljon myös ennallistusten kuvia, jottei ihan kaikkia ratkaisuja tarvisi keksiä itse. Laatu niissäkin vaihtelee ja usein ketjusukat vaikuttavat turhan väljiltä ja siten epäkäytännöllisiltä. Paras lähde lienee kuitenkin aikalaiskuvat, joissa ketjusukkia esiintyy erittäin runsaasti. Sukat on poikkeuksetta kuvattu napakasti istuviksi, minkä käytäntö on osoittanut toimivaksi ratkaisuksi, eikä pelkästään taiteilijan näkemykseksi tiukkojen pohkeiden muodikkuudesta. Tällä hetkellä sukkani ovat vain polvimittaiset ja saattavat sellaisiksi jäädäkin, ainakin ennen kuin saan hankittua riittävästi niitattavia lenkkejä. Uskoisin niitatun ketjupanssarin pitävän ryhtinsä hiukan paremmin. Ketjusukista on oma artikkelinsa, jossa kiinnityksiä esitellään tarkemmin, mutta voisin mainita, että nykyisestä hankalasta kiinnityksestä huolimatta ne pysyvät kyllä koko päivän jalassa.

Torsoa suojaa joko lyhythihainen brynja tai siitä lyhenetty, pitkiä tai lyhyitä hihoja kannattaleva, toppi (modernia sana on kuvaava). Paitamallisena helma on hiukan lyhyempi kuin alla olevan toppatakin, toppimallisena se ulottuu viitisen senttiä kainaloista alaspäin. Brynjan etuna on helma, sillä muutoin nivusten ja vyötärön välisen alueen suojana on vain edestä avoin takki. Ylipainoinen brynjani on kuitenkin hiukan hankala ja odotan kovasti saavani niitatun ketjupaidan. Joskus. Ketjupanssari ei ole torsoa kattavasti suojaavan peltiliivin alla varsinaisesti kriittisen tarpeellinen, mutta transitiokaudella rintapanssari oli usein ns. rintarauta eli globus, joka suojasi vain rintakehän etuosan. Omassa kokonaisuudessani ketjupanssarin pääasiallinen ominaisuus on tarjota käsiä suojaavat hihat, jotka olivat varhaisempana aikana pitkät, sillä levysuojuksia ei juuri ollut. Levysuojusten lisääntyessä ketjupanssarin tarve väheni ja pidän ketjuhaarniskan usein lyhythihaisena. Levytakistani on erillisiä artikkeleita, joten en puutu siihen tässä yhteydessä sen enempää.

Pään suojaaminen on tietysti pääasia ja siihen on panostettu paljon; kaikki alussa mainitut panssarointimateriaalit ovat käytössä. Alimmaisena pidän pellavaista myssyä, joka poikkeaa ”siviilimallista” siten, että se on kolmikerroksista karkeampaa pellavaa. Myssy paitsi suojaa hiuksia ja päätä, myös parantaa kypärän istuvuutta. Ketjupanssarihuppu suojaa haavoittuvan kaulan ja kasvoja lukuunottamatta pään ja muodostaa pellavamyssyn lisäksi hiukan täytettä kypärän alle. Huppu tarjoaa myös lisäsuojaa hartioille. Ketjupanssarihuppua tehtäessä olennaista on varmistaa, että se ei rajoita liikaa pään liikkuvuutta eikä etenkään näkökykyä. Huppujen päällä on varsinainen kypärä, joka itselläni on jalkamiesten suosimaa, mutta myös ratsumiesten ajoittain käyttämää, lierellistä mallia. Kyseinen kypärätyyppi oli hyvin yleinen hyvin pitkään, muuttaen toki hiukan muotoaan ristiretkiajoilta aina konkistadoriaikaan saakka. Suosiosta, mutta myös ”rahvaanomaisuuteen” johtavasta yleisyydestä, kertonevat myös mallin monet nimet: chapeau de fer ja Eisenhut (”rautahattu”) ja kettle hat (kattilahattu), joista toki osa saattaa olla keskiaikaa myöhempiä nimityksiä tai jopa anakronismeja.

Tuorein päivitys panssarointiini on käsivarsien peltisuojauksen täydennys. Minulla on ollut jo pitkään käytössä  karkeahkot mutta toimivat, kolmiosaiset olkasuojukset, joita pidän 1300-luvun loppua ja 1400-luvun puolta elävöittäessäni. Samaa valmistuserää edustavat myös kyynärkupit, jotka kiinnittyvät remmillä kyynärtaipeen ympäri. Edullinen lisähankinta toi kyynär- ja olkavarsia suojaavat haarniskat, joista ensin mainituille on enemmän käyttöä ketjuhihojen suojatessa olkavarsia. Yhdessä kyynärsuojien remmeihin pujotettujen rondellilevyjen kanssa kyynärvarsilevyt tarjoavat kevyen ja riittävän suojauksen ulkolinjoilta tulevia iskuja vastaan. Pidän erityisesti siitä, että vähäinen levypanssarointini on ns. kelluvaa mallia, eli erillisiä kappaleita, joita ei ole nivelletty toisiinsa. Tämä tyyli oli muodissa saksalaisalueilla selvästi pidemään kuin esimerkiksi Ranskassa tai Italiassa. Ruotsin Itämaan palkkasoturin elävöitysuskottavuudelle kenties vanhanaikainen, mutta vahvasti saksalaisvaikutteinen, varustus on hyväksi.

Toivottavasti selvitykseni omasta, kenties persoonallisestakin, varustuksestani antaa jonkinlaisen käsityksen keskiaikaisesta transitiokauden haarniskasta. Ennen kaikkea olen halunnut tuoda esiin. sen seikan että haarniska on kerroksittainen kokonaisuus, joka koostuu enemmän tai vähemmän toisiinsa sopivista osista. Samoin toivon omasta hankintahistoriastani välittyvän sen usein elokuvissa täysin unohtuvan tosiasian, haarniskan kehitys oli evolutiivinen (miten tuo taipuu?) prosessi, jossa kehittyivät sekä mallit että materiaalit, päätrenidin ollessa kohti ”enemmän peltiä”. Julkaisen tämän artikkelin pitkällisen viivästymisen jälkeen ilman kuvia, sillä yksittäisistä varusteista löytyy kuvia toisaalta. Poikkeuksena uudemmat käsisuojukset, mutta korjaan puutteen kun saan aikas… pikimmiten!

Mainokset
Kategoria(t): Chausses, Coif, Gauntlet, Hauberk, Ketjua, Lähteitä, Platta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s