Ketjusukkaprojekti on viimein päässyt jatkumaan ja koki heti kaksi merkittävää muutosta. Ensimmäinen oli levennyskohdan vaihtaminen yhden ”vinosaumarivin” tekniikasta hajautetuksi, mihin liittyi myös levennyksen voimistaminen. Aiemmin tein siis yhden lenkin lisäyksen joka kolmanteen riviin niin, että levennyksistä jäi ”sauma” taakse keskelle. Käytännössä tämä toteutuu helpoiten siten, että ”auki” olevaan katjuun tehdään porrastukset reunoihin siten, että aina 6 rivin välein tulee yksi lenkki lisää. Kun porrastukset tekee molempiin laitoihin niin, että toinen reuna alkaa 3. rivin kohdalla ja toinen laita 6. rivin kohdalla, lopputulos on yhteen kurottaessa se, että joka kolmannella rivillä on yksi lenkki lisää.
Takasauma aiheutti kuitenkin jäykkyyttä juuri sinne minne ei pitäisi, eli polven taipeeseen. Lisäksi levennys joka kolmannella rivillä osoittautui nyt riittämättömäksi, joko jalkojen paksuuntumisesta tai aiemmasta virhearvioinnista johtuen. Lisälenkkien hajasijoittamisen toteutin siten, että ensimmäinen lisälenkki tuli ulkosyrjän keskelle 31. riville alhaalta lukien. Tällöin ylimääräisen lenkin molemmin puolin oli 15 lenkkiä ennen sisäsyrjälle jäävää halkiota (joka siis kurotaan nyörillä umpeen sukkia puettaessa). Jotta homma pysyisi systemaattisena ja turhalta työltä vältyttäisiin, lisäsin uuden lenkin aina kaksi riviä ylemmäs ja 10 lenkkiä sivuun, jolloin lisäykset kulkivat spiraalimaisesti pitkin sukkaa vieläpä niin, että yksikään ei osunut halkion reunaan. Tämä vaati vähän suunnittelua ja muutaman korjauksen, mutta lähti toimimaan hienosti. Lisäys oli voimakkaampi ja kun sain sukan jatkettua sahaamillani lisälenkeillä yli polvimittaiseksi, myös taipuvuus oli riittävä.
Lisäykset joka toiselle riville 10 lenkin välein, mukana ”vanhan mallin” jalkaterä.
Perusosa säären alaosassa oli siis sellainen, että (jalkapöydän osuus poislukien) joka rivillä oli 30 lenkkiä ja 31. riviltä alkaen aina yksi lisää joka toisella rivillä. Jatkoin tätä leventämistä niin kauan että saavutin reiden maksimiympärysmitan eli näillä näkymin 45 lenkkiä. Alunperin tein 60 lenkkiä, mutta jostain syystä jouduin tekemään useammankin kavennuksen ennen kuin mitta oli suunnilleen sopiva, eikä sukka olisi tulevasta kiinnityskorkeudestaan liian leveä. Väljyyttä kuitenkin tarvitaan polven taivuttamiseksi ja pohkeen alta lähtenyt säännöllinen leventäminen tuntui sen mahdollistavan. Testit vaikuttivat kenties liiankin lupaavilta, mutta saatuani viimein pohjan kiinni ja kurottuani sisäsyrjän sauman kiinni, sukka todella oli niin taipuisa että sain kantapään kiinni pakaraan. Pohjasta kuitenkin lisää viimeisenä, sillä sen kiinnittämistä edeltävä olennainen muutos oli jalkaterän rakenne.
Alunperin tein jalkaterään vinosauman jalkapöydän päälle siten, että se alkoi säären ja jalkaterän taitteesta ja jatkui jalan kärkeen suunnilleen kahden isomman ja kolmen pienemmän varpaan väliin. Tämä tekniikka teki reunoista vinot, joskin tasaista vinosaumaa (joka on rakenteena luja) ei ollut kuin joissakin kohdissa ja heikkoja hajalenkkejä oli mukana. Vertaiskokemusten kannustamana muutin jalkaterän rakennetta siten, että jalkaterän ulkosivu alkoi tasaisena ja taittui jalkapöydän yli kiinnittyen tasaisesta ”ylälaidasta” sisäsyrjän vinoon reunaan. Samalla tekniikalla tehdään paljon historiallisia nahkakenkiä. Tekniikka saattoi vetää jalkapöydän päällä olevaa ketjumassaa hieman suppuun, sillä aiempi mitoitus ei riittänyt lähellekään reunoja. Se ei kuitenkaan haitannut, sillä reunat olivat pääosin suoria (välillä pari riviä reunasta poistaen jalkaterän madaltuessa) tai tasaisen vinoja (jalan kärjestä).
Pohjan leikkasin paksusta (3-4 mm) nahasta jo aiemmin, mutta pienensin sitä vielä kärjestä ja leikkasin pohjakappaleelle peilikuvan vasemmalle jalalle. Paksun nahan reunat on hyvä pyöristää (siihen on oma työkalunsa) ja nahan reunaa tarvittaessa hyvä hioa, jotta lopputulos on siisti. Alkuperäinen ajatus kejtun kiinnittämisestä pohjaan tai si olla sellainen, että reunimmaiset lenkit kiinnitetään suoraan nahan reunassa oleviin reikiin, mutta luovuin siitä ajatuksesta ja tein avartimella (pyöreäteräinen naskalin tapainen piikki) 2 cm välein reikiä. Merkittävä oivallus oli että pienetkin reiät riittäisivät, jotta niiden läpi voisi ommella lujalla nahkalangalla nahkapohjan yläpinnan reunaan paksu nyöri, joka puolestaan kulkisi sukan reunimmaisten lenkkien läpi. Tällöin kiinnitysnyöri ei katkeaisi helposti (metallilenkit ”syövät” narua nopeasti), nahka ei heikentyisi suurireikäisistä läpivienneistä (kuten nahkapaskalla rei’ittäessä tapahtuu) ja yksittäisen ompeleen katketessa koko systeemi ei purkautuisi. Jalkapöytää peittävä ketju kannattaa kaventaa mahdollisimman pian niin, että se juuri ja juuri riittää reunalta toiselle (kiitos vinkin antajalle!). Tällöin nahkapohja taipuu hieman reunoista eivätkä ompeleet toivoakseni hankaudu maata vasten.
Pohjanahan kiinnitys ja jalkaterän ketjun rakenne, vinosauma on hieman kiinnitysnyöristä vasempaan kohti jalkaterän ja säären taitetta.
Sukan tee ja testaa -vaiheesta on jäljellä enää yläosan kiinnitys. Aion kokeilla ratkaisuksi samaista punottua nyöriä, joka vahvistaisi sukan yläreunan ja arvioni mukaan jakaisi painoa. Kiinnitys toppatakin helmaan olisi helppo tehdä pujottamalla edelleen samanlainen nyöri (mutta metallikärjillä varustettuna) reunanyörin ympäri, pujottamalla pointin kärjet vahvistetuista rei’istä läpi ja sitomalla rusetille. Aivan kuten muutkin panssarikiinnitykset. Tämän testaamiseksi tarvitsen vielä jonkin verran lisää lenkkejä, mutta tähän mennessä näyttää hyvältä. Palaan asiaan artikkelin kolmannessa osassa, kunhan sinne asti pääsen. Niin kauan kuin artikkelin ensimmäisen ja toisen osan välillä ei (toivoakseni) mene. Tavoitteena on saada vähintään kahdeksi polvisukaksi purettu pitkä sukka kesäksi Turun markkinoille, mutta jos ketjun teko maistuu, niin miksi ei enemmänkin.
ketjureaktio 