Yksinäinen ratsastaja seikkailee jälleen

Palaan pitkästä aikaa tänne kirjoittamaan ja aiheena on kirjallisuudessa tyypillinen sankarihahmo, joka vaeltaa paikasta toiseen, taistelee urhoollisesti pahuutta vastaan missä sitä ikinä löytää (enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti), on usein entinen sotilas mutta ei kiertelevän seikkailijan ominaisuudessaan pidä ainakaan raskasta haarniskaa. Ajatus lähti Egosentrifugi-blogin kahdesta kirjoituksesta, joista toinen käsitteli Sauronin hahmoa käyttämällä alkuna kuvausta Kaarle Suuresta haarniskassaan, toinen mainiota Raid-sarjaa ja sen yhtäläisyyksiä italowestern-klassikko Huuliharppukostajaan.

Tolkienin maailmassa luonnollisesti Aragorn on arkkityyppi kuvailemani kaltaisesta yksinäisestä seikkailijasta ja Aragornin hahmo on vaikuttanut omiin roolipelihahmoihini keskeisesti. Otsikon Yksinäinen ratsastaja intiaaniystävineen ei ole minulle tuttu kuin piirretystä lastensarjasta, joten sen tarkempi käsittely jääköön sikseen; käsite kuitenkin elää tässä lajityypissä vahvana. Film noir -henkiset rosoiset yksityisetsivät (jollainen myös löytyy roolipelihistoriastani) ovat hyvä esimerkki lajityypistä: sankariksi ei välttämättä pyritä, mutta oikeudentunto on vahva ja kainalokotelossa on aina mukana uskollinen Colt .45.

En rupea hakemalla hakemaan enempää esimerkkejä, mutta jokainen niitä varmasti saa mieleensä. Fantasiasankarina lajityypin edustaja kantaa lähes poikkeuksetta miekkaa, mutta ei sonnustaudu (ainakaan raskaaseen) haarniskaan eikä etenkään käytä kypärää. Oli taustalla sitten sotilaselämää tai ei, sankari on poikkeuksetta taitava käyttämään miekkaansa ja selviää raskaasti varustautuneista vastustajista, joka tosin saattaa johtua siitä, että fiktiossa niin aina käy. Sankarit ovat pääsääntöisesti kevyesti varustettuja, mutta pahikset päästä varpaisiin raskaassa haarniskassa, josta ei ole heille mitään iloa. Sankari silpoo heidät kilon siivuiksi niin halutessaan, kuten olen saattanut aiemminkin harmitella.

Mutta millainen olisikaan historiallisella keskiajalla elänyt kyseisen arkkityypin seikkailija? Koko seikkailijatermi on toki huono, sillä kaikensortin maankiertäjät olivat epäilyttäviä ja yhteiskunnassa jossa elanto perustuu maanviljelykseen, on vaikea pitää yllä laajan matkustelun mahdollistamaa varakkuutta. Jollei sitten ole aatelinen tai matkusta ns. niukalla budjetilla, vaikkapa pyhiinvaeltajana tai soittavana, laulavana ja/tai tarinoita ja/tai uutisia maksusta kertoilevana leikarina. Vaeltavia ritareita löytyy ainakin fiktiosta, jos ei historiasta, mutta pyhiinvaeltajien ongelma on se, että heillä on matkallaan yleensä selkeä päämäärä. Leikarilla taas on keskiajan yhteyskunnassa tunnustettu (joskin epämääräinen) toimenkuva, eivätkä näin täytä salaperäisen kiertelevän sankarin määritelmää.

Palaamme siis ritareihin, jotka helposti paitsi muodostavat poikkeuksen hypoteesiini kevyestä varustuksesta, ovat myös säätynsä mukaisesti matkustaessaan varsin heikosti Aragornin tapaan varjoihin sulautuvia. Tavaraakin on mukana helposti useamman hevosen kannettavaksi ja aseenkantaja tai edes renki on hyvä olla niistä huolehtimaan. Ritari voi olla matkalla vaikkapa ristiretkelle tai herransa sotaa käymään, mutta tällöin matkalla on jälleen päämäärä ja väkeä on helposti mukana aseenkantajan ja palvelijan lisäksi kourallinen asemiehiä, jotka sijoittuvat omiin osastoihinsa pitkä- tai varsijousi- tai käsipyssyampujina tai keihäsmiehinä. Itsenäisesti palveluksiaan myyvällä condottierolla sen sijaan olisi mukanaan kokonainen vapaakomppania tai jopa pieni armeija. Palaan asiaan (ja saa kommentoida) jos löytyy hyviä esimerkkejä perusteiksi kiertelevälle seikkailijan elämälle keskiajalla, näin yösydännä ei tule mieleen mitään enkä takerru tähän liikaa.

Sen sijaan hyppään siihen, että mikä olisi tällaisen, syystä tai toisesta, kiertelevää elämää viettävän, määritelmän mukaisen miehen varustus? Gerry Embletonin Medieval Military Costume -kirjassa todetaan, että (jalkaväki)sotilaan varustus käsitti lähinnä sen, mitä hän saattoi itse kantaa marssilla mukanaan. Sotilaalla tämä tarkoitti haarniskaa ja aseita sekä kenties viittaa ja varavaatteita selkänyytiksi käärittynä sekä kukkarossa kannettavia käyttö- ja arvoesineitä.Yksittäin kulkeva sotilasherätti keskiajalla varmasti huomiota: todennäköisesti tämä oli kuriiri työtä etsivä palkkasotilas tai kootusta armeijasta karannut sotilas. Ensin mainitulla olisi tehtävänsä ja jälkimmäiset todennäköisesti lyöttäytyisivät yhteen muiden samanlaisten kanssa.

Nähtävästi törmään jälleen siihen, että haen tälle yksinäiselle kulkijalle olemassaolon tarkoitusta. Koitetaan päästä siitä eteenpäin ja todeta, että jalkaisin kulkeva riisuisi todennäköisesti mahdolliset jalkahaarniskat ja niitä on taas ikävä kantaa selässäkään. Jalkamiehellä olisi siis varusteena todennäköisesti hyvät, joskin kuluneet kengät, sukat ja paita, jonka päällä toppatakki ja ehkä ketjupaita tai rintapanssari ja vaikkapa ns. jack-chainit käsiensä suojana. Kypärää sotilas tuskin pois jättäisi, mutta kilpi on hankala kantaa. Sen sijaan harvoin fiktiossa nähty keihäs käy matkasauvasta ja miekan lisäksi voi kantaa buckleria, väkipuukkoa tai tikaria ja kenties pientä kirvestä selkäpakkauksessa tai vyöhön työnnettynä.

Ratsumiehellä on sentään hevonen allaan, mutta pidemmässä matkanteossa käsittääkseni ritaritkin vaihtoivat kevyempään ”matkahaarniskaan”, joka koostui aikakaudesta riippuen mainitusta toppatakista, ketjupaidasta, kypärästä ja ratsumiehelle tyypillisistä aikakautisista jalkasuojuksista. Raskaampi sotavarustus kulkisi kuormahevosen selässä tai huoltokuormastossa, sillä sen päivittäinen riisuminen vie oman aikansa ja säälle alttiina vaatii säännöllistä huoltoa. Saman hevosen selässä en usko haarniskan enää kulkeneen, jos ratsuhevosen (sotahevosta säästettiin taistelukentälle) haluttiin kestävän yhtään pidempää matkantekoa. Satulaan kiinnitettynä kulki varmasti kuitenkin viitta ja tarvittaessa leiriytymisvarusteita (joiden todennäköinen sijainti oli kuitenkin sotahaarniskan yhteydessä).

Olen kritisoinut fiktiivisten sankarien kevyttä varustusta mutta matkustaessa se on epäilemättä tarpeen. Hyvä esimerkki on Boromir, joka kevensi varustustaan matkatessaan (jostain syystä) yksin Rivendeliin neuvoa hakemaan. Elokuvan takaumissa sotavarustus on raskaampi, samoin kuin vaeltaessaan haarniskoimattoman Aragornin Minas Tirithin arsenaaliin päästyä. Historialliset esimerkit arkkityypin mukaisesti kulkijoista siis kelpaisivat, mutta tämän yöllisen pohdinnan valossa joudun toteamaan alustavaksi johtopäätökseksi, että pidempää reissua varten varustusta on kevennettävä jos yksin tai korkeintaan yhdellä hevosella liikkuu. Mitään maagista ”seikkailijan haarniskaa” ei ole, vaan sodan tullen enemmän oli pääsääntöisesti parempi; siksi haarniskoita pidettiin.

Päämäärätön vaeltaminen tai hyvin pitkän tähtäimen tavoite tai tehtävä on historiallisessa kontekstissa harvinainen ilmiö tai ainakaan historiankirjoitukseen ei tuskin on sellaisia päätynyt. Varustustaan matkan ajaksi kevetänyt sotilas tarvitsee varusteensa takaisin toimenkuvaansa suorittaakseen ja perusvarustuksessaan matkustava jalkamies tai kevyt ratsumies (ritarin hevostarpeesta mainitsinkin) ei matkustele varusteineen mielellään kovin kauaa ja tarttuu varmasti tilaisuuteen ammattinsa harjoittamiseen. Muiden aseen, etenkään selkeästi sota-aseena käytetyn miekan, kantaminen olisi vähintäänkin epäilyttävää ja käyttötaitokin olisi hankala ilman sotilaselämän kokemusta hankkia.

Ei tästä nyt mitään valmista tai oivaltavaa tullut, mutta jos vaikka herättäisi pohtimaan aihetta tai jotain siitä juontuvaa aihetta enemmän jatkossa. Palaan asiaan jos tarvetta, muutoin totean että historia on historiaa ja fiktio kulkee fiktion ehdoilla sankarikäsitteineen, oli mediana sitten kirja, elokuva tai roolipeli.

Mainokset
Kategoria(t): Fiktio, Lähteitä, Uncategorized | Avainsanat: , , | Yksi kommentti

Panssarimyssy

Pään suojaamisen tärkeys on ollut kirjoituksissani ennenkin esillä ja pohdin sitä nyt enemmän uusimman projektini myötä. Päätä on syytä suojata monestakin syystä ja monenlaisia tekijöitä vastaan. Talvisessa säässä pää suojataan pipolla kylmää vastaan ja kesällä pää usein peitetään hatulla, lakilla tai vaikkapa huivilla aurinkon kuumotusta vastaan. Tietyissä urheilulajeissa pää suojataan mahdollisesti kohtalokkailta kolhuilta, usein tarkoitusta varten suunnitellulla kypärällä. Sodankäynnin ja haarniskoiden historiassa pään suojana on niin ikään erilaisia kypäriä, kuten aiemmassa tekstissäni mainitsin.

Yksi materiaali ei pysty kaikkeen, joten sotakäyttöön tarkoitettu kypärä on usein rakenteeltaan moniosainen, jotta se suojaisi paitsi teräviltä ja viiltäviltä aseilta, myös tylpiltä iskuilta ja muilta kolhuilta. Pronssi, rauta, teräs tai muu metalli on kovaa ja siksi sopiva suoja sota-aseita vastaan. Kova metalli on kova kuitenkin myös kalloa vasten, joten herkkää päänahkaa ja hiuksia (kypärään kiinni jäämisen, ei likaantumisen tms. takia) on syytä suojella pehmeällä rakenteella. Nykyaikaisissa kypärissä on yleensä kypärään kiinteästi liitetty, mutta säädettävä pehmustesysteemi, jolla kypärä saadaan samalla mahdollisimman hyvin istuvaksi. Keskiaikaisissa bacinet-kypärissä toppaus saatettiin ommella kiinni kypärän reunaan.

Yksinkertaisimmillaan pään voi suojata vaikkapa pellavaisella myssyllä, joka muodostuikin keskiajalla todelliseksi muoti-ilmiöksi myös muiden kuin sotilaiden parissa. Uusin projektini on siis kankainen myssy, jonka pääasiallinen käyttötarkoitus on suojata päätä ketjupanssarilta sekä yhdessä ketjupanssarihupun kanssa muodostaa riittävä toppaus, jotta itse kypärä istuu jämäkästi päässä. Yksinkertainen kangas ei toteuta muuta kuin peittämistarkoitusta, joten useampi kangaskerros tai pehmuste kankaiden välissä on tarpeen. Kuvamateriaalia yksinkertaisista kangasmyssyistä on runsaasti lukuisissa käsikirjoitukssa. En kuitenkaan onnistunut pikaisella hakemisella löytämään kuvaa topatusta myssystä. Myynnissä olevat myssyt on todennäköisesti tarkoitettu suojaamaan päätä tylpiltä iskuilta ja niiden ompeluratkaisut vaihtelivat pahimpien muistuttaessa lähinnä Suomessakin panssarijoukkojen käytössä ollut itäblokin ”nakkipipoa”.

Päätin siis unohtaa toppauksen ja koostaa myssy useammasta kangaskerroksesta. Materiaalina pellava oli lähes itsestäänselvä valinta. Arvelin kolmen kerroksen riittävän ja pienen kallonmittailun jälkeen päädyin yksinkertaiseen myssykaavaan. Ensimmäinen kerros vaikutti kasaan ommeltuna lupaavalta, mutta en lähtenyt tekemään toisesta kerroksesta samanlaista, sillä samoilla mitoilla se ei kuitenkaan yltäisi alimman kerroksen päälle ja viimeistään kolmas kerros olisi jo ratkasevasti eri mittainen. Leikkasin kaikki palat samaa yksinkertaista kaavaa soveltaen niin, että keskikaistaleen leveys vaihteli hiukan. Siten sauma oli eri kerroksissa eri kohdassa. Peruskaavasta kuva alla.

Panssarimyssyn kaava. Kuvassa sivukaistaleiden (2) karkea leikkaus yhtenäisillä viivoilla, leikkaa lopulliseen muotoonsa vasta ommellessa. Keskikaistale näkyy vain osittain, etuosa vasemmalla ja takaosa oikealla. Kaavassa ei ole saumavaroja ja keskikaistaleen leveys vaihtelee +/- 1 cm eri kerroksissa.

Kokemuksesta tiesin että kangas yleensä vetää ommeltaessa, joten valitsin alalaidan lähtökohdaksi ja ompelin reunan huolellisesti kiinni. Seuraavaksi tikkasin kaarevan yläreunan ja odottamani veto-ongelma ilmeni jo tässä toisessa kerroksessa ommellessani etureunaa kiinni. Kangas meni ryppyyn, mutta ratkaisin asian leikkaamalla kankaan kylmästi keskeltä halki. Päälakiosaankin piti tehdä muutama leikkaus, jotta se taipui pyöreään muotoonsa. Etukulmiin kiinnitin ompelemani kiinnitysnauhat niin, että ne osoittivat alaspäin, valmiina leuan alle sidottaviksi. Nauhat olivat noin tuuman levyistä kangasta, jonka taitoin neljään osaan (eli laidat sisälle ja vielä kaksinkerroin) ennen reunasta ompelua.

Sama ongelma oli odotettavissa kolmannella eli päällimmäisellä kerroksella. Otin jälleen alalaidan lähtökohdaksi ja ompelin reunasta sisään taitetun kankaan kiinni. Sitten lähdin ”pujottelemaan” tikkausta tuuman välein niin, että kangas pysyi jatkuvasti sopivan kireänä. Ommel lähti aina etureunasta, jonka ompelin lopulliseen muotoonsa mainitun tuuman matkalta ylöspäin, sitten tikkasin pitkän sivun pitäen huolta tuuman mitasta edelliseen. Kankaan takalaidassa jälleen tuuma ylös ja tiukkaus takaisin ja etureunassa tuuma alaspäin. Sitten sama toistui ja viimein ompelin kaarevan yläreunan päälaen sivulle.

Kolmannen eli päällimmäisen kerroksen tikkausrivit tuuman välein.

Myssy näytti jo varsin hyvältä ja päällimmäiseksi tuleva keskikaistalekin pääsi hyvin alkuun. Aloitin viimeisen kaistaleen ompelun niskasta (missä oli pieni kavennus) ja päälaelle tultaessa viimeisen 10 sentin matkalla otsaa kohti näytti siltä, että kaistaletta voisi hieman myös loppua kohden kaventaa. Väsyneenä ja kummemmin ajattelematta leikkasin molemmilta sivuilta parin sentin kaistaleen pois ja lopputuloksena minulla oli liian kapea kaistale ilman minkäänlaisia huolitteluvaroja. Seurasi hätäinen leikkaus ja tikkaus, mutta mitat eivät olleetkaan kohdallaan ja jouduin purkamaan saumaa. Uusi mittaus ja leikkaus ja suunnitelma puuttuvan palan ompelemiseksi.

Ongelmaa vaikeutti se, ettei minulla ollut enää riittävän leveää kangassuikaletta korvaamaan puuttuvaa palaa, enkä halunnut uutta suikaletta leikata vain yhden 12×12 cm palan takia. Niinpä tein sen kahdesta palasta niin, että keskelle jäi sauma. Aloitin ompelemalla paikkapalan osat yhteen ja sitten takareunan valmiin keskikaistaleen päälle, mikä osoittautui hyväksi ratkaisuksi. Toinen osa näytti varsin hyvältä ja sain toisen osankin kiinni ja lopuksi ompelin keskisauman vielä tiukemmin kiinni. Tarinan opetukseksi jäi (jälleen kerran), että älä tee mitään tärkeää väsyneenä äläkä koskaan hätiköi leikkauspäätöksiä. Tämä voisi toimia valtionhallinnossakin?

Valmis huppu, jossa näkyy otsapalan korjaussaumat.

Mutta se politiikasta. Olen lopputulokseen varsin tyytyväinen, joskin alareuna olisi voinut olla istuvampi. Hupun käyttöön ketjupanssarihupun alla reunan istuvuudella ei kuitenkaan ole merkitystä ja saattaapa se jopa edesauttaa hengittävyyttä. Lierikypärä istuu ketjupanssarihupun ja myssyn nyt varsin tukevasti, joskin nasaalikypärääni myssy on sellaisenaan liian ohut toppauksen virkaa toimittamaan ja ainakaan nykyisen ketjuhupun kanssa se ei mahdu kypärän alle. Hankintalistalla on litteistä niitatuista lenkeistä tehty ketjupanssarihuppu, joten paksunnan myssyä tarvittaessa ompelemalla siihen vielä yhden kerroksen. Nasaalikypärän osalta odotan ohuempaa huppua ja jos ei mahdu, teen ohuemman myssyn.

Myssy on valmis, mutta hiukan huonosti päässä. Mahtuu kuitenkin hyvin ja toimii niin kuin pitääkin.

Kypärä letkeästi takaraivolla. Itse kypärän sisällä ei ole mitään pehmikkeitä, myssy ja ketjuhuppu riittävät minulle.

Ketjupanssarihuppu myötäilee päätä heti gambesonin pystykauluksen yläpuolella.

Kategoria(t): Coif, Kaavoja, Ketjua, Uncategorized | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Vaatteet tekevät miehen

Tai haarniska ainakin, voisi otsikkoa jatkaa. No, paikkaansahan se ei pidä, mutta kyllä haarniska kieltämättä olon miehekkääksi tekee. Sen lisäksi että se tekee hikiseksi, ja väsyneeksi ja saa pidemmän päälle lihakset särkemään. Keksin tässä päivänä eräänä pohtia haarniskojen mukavuutta päällä ja kirjoitankin nyt haarniskoiden mukavuuteen vaikuttavista tekijöistä omiin kokemuksiin pohjautuen. Asiaa jo pohdittuani törmäsin sattumalta tähän http://tvtropes.org/pmwiki/pmwiki.php/Main/TwentyFourHourArmor.

Palaan aiheessa seuraavaksi vuosien taakse, kun asiasta ei ollut vielä käytännön kokemusta vaan käsitykset keskiaikaisista aseista ja haarniskoista rajoittuivat elokuviin ja roolipeleihin. Edellisten puutteet tajusin aika varhain, eikä minua kauaa hopeamaalilla maalatulla villapaidalla hämätty ja vaikka tietyissä haarniskamalleissa näkyy päälle vain niittien kupurat, ei niittikoristeinen samettiliivi Richard Geren päällä silti vakuuttanut. Todellista tietoa ei kuitenkaan kovin paljoa ollut, joten jos elokuvan haarniska näytti hyvältä, se yleensä vaikutti myös realistiselta.

Roolipelit olivat vaikeampi pala ja muistan nuorena poikana porukalla arvailleemme, millainen mikäkin haarniskamalli olisi todellisuudessa. D&D, RoleMaster ja vastaavat käsittelivät haarniskoja kokonaisuuksina, mikä vaikeutti asiaa, kun taas esim. RuneQuestissa kukin haarniskan osa oli erillinen ja suojasi tiettyä ruumiinosaa tai ruumiinosia. Kunnon käsitystä haarniskoista ei kuitenkaan saanut pelkästään roolipelien haarniskoista, edes pelien omassa kontekstissa, vaan vasta myöhemmin on osannut jäsentää aihetta paremmin. D&D-ajoilta käteen jäivät lähinnä oksymoroni ”chain mail” (molemmilla sanoilla sama merkitys, mutta ensimmäinen on uudempaa perua) tai yhdistelmänimitys ”plate mail”. Roolipeleistä Hârn on esittänyt asian tähän mennessä parhaiten, vaikka siinäkään ei tarkemmin kuvailla esim. käsitettä ”scale armour”. Onko se roomalaistyyppinen taustaan niitattuja kalansuomuja muistuttava panssari vai kenties lamellaaripanssari?

Mutta sitten asiaan. Jos haarniskoinnin aloittaa ikään kuin tärkeys-/aikajärjestyksessä, käsitykseni mukaan soturin ensimmäinen suojavaruste jo antiikin ajoista alkaen on ollut kypärä. Tätä tukee runsas kuvamateriaali, mutta on toki mahdollista että kypärää on käytetty sotilaan symbolina erotellessa sotilaat ”siviileistä”. Mutta jostain symbolikin merkityksensä saa ja pään suojaaminen on ymmärrettävistä syistä tärkeää, sillä jo kevytkin isku päähän voi, vaikkei pahasti haavoittaisikaan, suistaa tasapainosta, mikä johtaa taistelussa turmioon. Minulla on elävöityskäyttöön hankittuja kypäriä kaksi, joista toinen on kartiomainen nasaalikypärä (hankittu viikinkiajalle, mutta malliltaan enemmän 1000-/1100-lukuinen) ja toinen on lierellinen sotahattu eli rautahattu (chapel de fer, eisenhut jne.) tai rumasti sanottuna kattilahattu (kettle hat).

Kypärän oleellinen ominaisuus on peittävyyden lisäksi hyvä istuvuus. Nykyaikaisia sotilaskypäriä saa säädettyä yleensä nahkaisella tai muovisella remmivirityksellä kypärän sisältä, mutta erikoisjoukot suosivat usein istuvampia kypäriä, sillä koska luotisuojaksi ei modernista komposiittikypärästäkään kypärästä ole, pidetään sitä enemmänkin sirpale- ja kolhusuojana. Luodin iskuenergian mahdollisuudesta murtaa niska täysin suojaavan kypärän tapauksessa en tässä puhu, mutta totean että tiiviisti istuva kypärä on miellyttävämpi käytössä. Säätöremmejä on myös elävöityskypärissä, mutta en tiedä varmasti niiden autenttisuudesta. Omissani ei satu sellaisia olemaan ja käytän kypärän alla villamyssyä, hartiahuppua tai erikseen tarkoitukseen tehtyä kypäränalushuppua, ketjupanssarihupun kanssa tai ilman.

Suojaavuuden ja istuvuuden lisäksi kypärässä on kaksi olennaista ominaisuutta: näkyvyys ja hengittävyys. Molemmista voidaan tinkiä etenkin raskaan ratsuväen kypärissä (ja etenkin turnajaiskäytössä tingitään myös istuvuudesta) ja moni visiirikypärän käyttäjä sanoo näkyvyyden olevan yllättävän hyvä. Avokypärä voittaa kuitenkin molemmissa, minkä lisäksi umpikypärä haittaa myös kuuloa. Minkä avokypärä aistihavainnoissa voittaa, se häviää toki suojauksessa. Jalan taistellessa sitä pidettiin kuitenkin käsittääkseni pienempänä haittana näkyvyyden ja hengittävyyden korostuessa kaoottisissa ja pitkäkestoisissa taisteluissa. Lierikypärässä eli rautahatussa on omat hankaluutensa, sillä lieriin lyö helposti aseen terän tai varren ja jämerämpi kypärä soi kuin kello… Mukavuuspisteet menevät kuitenkin selkeästi vanhalle kunnon rautahatulle, joka koki brittien toimesta uuden tulemisen ensimmäisen maailmansodan alla. Saksalaiset ottivat niin ikään mallia keskiajalta (ns. salade), mutta ei siitä sen enempää.

Pään lisäksi seuraava looginen suojauskohde on tietysti keskivartalo. Vallalla olevan käsityksen mukaan moninkertaisesta kankaasta valmistettuja toppahaarniskoja olisi ollut jo pitkään, jopa roomalaisajalla ns. subarmaliksen muodossa. Jos sellaisen olettaa kangaspanssarien (nimiä on monta, mm.: gambeson, aketon, panzar) lähtökohdaksi, kulki niiden kehityskaari karkeasti ottaen paksuiksi ketjupaidan alla pidettäviksi haarniskoiksi, siitä muun haarniskan päällä(kin) pidettäviksi toppatakeiksi, itsenäiseksi haarniskaksi jalkamiehille ja takaisin levyhaarniskan alla pidettäväksi pourpointiksi tai doubletiksi, joiden virka oli suojauksen sijasta enemmänkin pehmustaa ja toimia kiinnitysalustana levyhaarniskan osille. Kaikenkaikkiaan topattu kangashaarniska on yllättävän kestävä ja käytännöllinen jopa sellaisenaan (vrt. kevlar) ja olennainen osa kaikkea raskaampaa suojausta, mutta kuuma ja tukala se on kesäisin. Talvisin toppahaarniskat toimivat myös toppatakkina, mistä pisteet täällä Pohjolassa ja sopivasti istuva ja riittävän ohut toppasuojus on kesäisinkin siedettävä toiminnallisuutensa (pehmustus, kiinnitykset) ansiosta.

Historiallisia yksityiskohtia pursuava Asterix-sarjakuva antaa Caesarin ajan roomalaisista hiukan virheellisen kuvan, sillä siihen aikaan legioonalaisen vakiovaruste oli käsittääkseni ketjupaita. Ketjupaitaa on siis käytetty jo ennen ajanlaskumme alkua ja se säilyi pääasiallisena suojavarusteena puolitoista vuosituhatta! Ketjupanssaria käytetään edelleen mm. teurastajan kintaissa sekä sukeltajien haisuojapuvuissa ja viimeinen sotakäyttö ketjupanssarilla oli ensimmäisen maailmansodan kasvosuojuksissa sekä itämaisilla ratsumiehillä vähintään perinnevarusteena. Oma elävöitykseni alkoi viikinkiajasta ja ketjupaitani tein jo ennen kuin sille tuli asianmukaista käyttöä, mistä alkupään artikkeleissa lisää. Viikinkiajalla ketjupaita oli vielä harvinainen; se oli lähinnä ammattimaisen ja menestyneen hirdimiehen varuste.

Ketjuhaarniskointi kehittyi ns. normanniajalla noin tuhat vuotta sitten pitkähelmaiseksi ja -hihaiseksi hauberkiksi, johon liittyi vielä pään suojaava huppu. Haarniskatyypin huipentuma oli 1100- ja 1200-luvun taitteessa, jolloin hyvin varustettu ratsumies oli suojattu ketjupanssarilla kirjaimellisesti päästä varpaisiin. Ketjuhaarniskan mukavuustekijöistä hankalin on paino, joka korostuu tyypillisesti elävöityskäytössä olevissa historiallista paksummista ja pyöreästä langasta valmistetuista lenkeistä koostuvissa panssareissa. Ketjupanssarin lenkkien materiaalista ja koosta niin ikään lisää omassa artikkelissaan. Vyöttämällä painoa saadaan hiukan hartioilta kevennettyä ja hyvä kiinnitys korostuu hansikkaissa ja etenkin jalkasuojuksissa, jotka ovat kattavimmillaan pitkät umpisukat. Selkeä ketjuhaarniskaa puoltava mukavuustekijä on sen reikäisyys eli pienikin tuulenvire vilvoittaa mukavasti.

Kaikki etäisestikään vilpoinen kuitenkin katoaa, kun ketjupanssarin alle ruvetaan pukemaan toppausta ja päälle peltilevyä. Omat kokemukseni levyhaarniskan käytöstä ovat vielä melko rajallisia, kattavimmillaan minulla on ollut ylläni jalkapellit (etupuoli reisien yläosasta säären puoliväliin), käsisuojat (kyynärvarret ja kyynärkupit), moniosaiset olkapellit, panssarihansikkaat, kaulasuojus ja lierikypärä. Itsekseen seisovat umpihaarniskat ovat vasta hyvin myöhäinen keksintö ja keskiajalla peltisuojukset kiinnitettiin remmeillä vartalon ja raajojen ympäri ja nyöreillä alla olevaan toppatakkiin. Niin mukavuudessa kuin toiminnallisuudessakin istuvuus on kaikki kaikessa, mutta väistämättä liikeradat hiukan rajoittuvat useamman haarniskakerroksen takia.

Painoa arvellaan usein suuresti hankaloittavaksi tekijäksi, jopa siinä määrin ettei soturi muka pääsisi omin avuin hevosen selkään tai kaaduttuaan maasta ylös. Se ei pidä alkuunkaan paikkaansa, eikä painoakaan ole sen enempää kuin nykyisillä sotilailla taistelussa. Oma varustukseni painaa noin 20-25 kiloa. Haarniskan paino on lähellä vartaloa ja tasaisesti jakautunut, joten täysin kattava haarniska on (kantajalleen mitoitettuna) yllättävän liikkuva ja kevyen tuntuinen. Suurin ongelma on tullutkin jo esille eli kuumuus käy ennen pitkää kesäkeleillä sietämättömäksi.

Hyvin istuva haarniska ei kuitenkaan hiestä läpimärkänäkään pahemmin hierrä, minkä totesin Grünwaldissa 2010 ja Visbyssä 2011. Jälkimmäisessä tapahtumassa ylläni oli levytakki, ”ketjutoppi” kannattalemassa ketjupanssarihihoja, ohut toppatakki, panssarihansikkaat, ketjuhuppu, lierikypärä, toppalahkeet joissa peltiset polvikupit sekä metalliliuskoin vahvistetut nahkaiset säärisuojukset. Alla oli pellavaa (huivi pään peittona, paita ja lannevaate) sekä villaiset hoset ja nahkakengät. Oleskelin taistelun jälkeen pitkään haarniska ylläni, eikä se hiertänyt tai painanut mistään.

Lopputoteamuksena vedettäköön yhteen että kattavakin haarniska on yllättävän mukava yllä, kunhan se on oikein mitoitettu ja kunnolla kiinnitetty. Suurimpana haittatekijänä on huono hengittävyys, eli kesähelteillä haarniskan käyttöaika (taistelemisesta puhumattakaan) on rajallinen ja viileämmälläkin kelillä hiki on helposti pinnassa. Paino tuntuu pidemmän päälle kropassa, se myönnettäköön, mutta liikkuvuutta haarniska ei saa liikaa rajoittaa. Nukkunut en ole haarniska päällä, joten roolipelien klisee jää todentamatta, mutta arvelisin säävarauksella muutaman päivän haarniska päällä pärjäävän, sodassa kun nukkuminen tuppaa jäämään muutamaan tuntiin kerrallaan tai lyhyisiin torkkuihin milloin ikänä tilanne sallii.

Millainen haarniska on sitten mukavin? Mitä kevyempi sen mukavampi, se täytyy myöntää, mutta suuren eron tekee haarniskan kattavuus, istuvuus ja materiaali. Pieni mukavuustekijä on myös se, ettei haarniskan liepeet heilu tai kilise liiaksi. Huvikseen haarniskoja ei ole pidetty vaan niiden antaman elintärkeän suojan vuoksi, vaikka elokuvista toisin ymmärtäisi raskaasti panssaroitujen pahisten joutuessa järjestäen sankarien silpomiksi. Loputtomiin ei kuitenkaan kovinkaan ritari haarniskassaan viihdy vaan suojausta lisättiin vaatteista ja ketjupaidasta tarpeen mukaan taistelukentän täyspanssarointiin saakka.

Loppukevennyksenä todettakoon että haarniskoidun soturin lähimmäisiä haittaa yleensä ikävä haju, joka on yhdistelmä metallia, nahkaa, öljyä, ruostetta ja hikeä sekä tosimiehillä lisäksi verta ja ulosteita. Mitäs arvon elävöittäjätoverit ovat mieltä erilaisten haarniskoiden mukavuudesta?

Kategoria(t): Käytettävyys, Reissuja, Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , | 4 kommenttia

Visby 1361

Kiire on kaiken motivaation äiti, opin jälleen ennen pitkään odotettua matkaa Gotlantiin, jossa osallistuimme ensimmäiseen järjestettyyn tanskalaisten hyökkäystä kuvaavaan taisteluelävöitykseen. Olin kuullut Gotlannista ja Visbystä hienoja asioita jo valmiiksi ja voin lämpimästi suositella saarta matkakohteeksi aivan kaikille, ei vain historiasta ja erityisesti keskiajasta kiinnostuneille. Matkan valmistelut alkoivat jo keväällä ja kiitokset kaikille niihin osallistuneille, matkaseuralle yleisesti sekä tietysti ymmärtäväiselle kotiväelle; kaikki meni hienosti ja jopa suunnitelmien mukaan!

Paitsi tietysti varusteprojektini, joista olennaisinta eli plattaa tein vielä laivamatkoilla ja leirissäkin. Niin ikään ketjupanssarihihojen kokoaminen tapahtui vasta itse tapahtuman aikana. Kevättalvella työn alla ollut baselardimallin tikari jäi valitettavasti alkutekijöihinsä. Asuimme siis ns. sotaleirissä, joka sijaitsi heti vanhan kaupungin muurien ulkopuolella ns. Östergravanilla, muiden keskiaikaleirien sijaitessa useiden kilometrien päässä itse kaupungista. Pääsimme leiriin vasta aamuyön tunteina, mutta muutoin matka sujui räväkkää alkua (juna törmäsi rekkaan Turun satamassa laivaanpääsyä odotellessa) lukuunottamatta hyvin. Tukholman läpikin pääsimme sujuvasti modernien GPS-härvelien avittamina.

Kirjoitan matkaa varten kuumeisesti valmistellusta plattasta erikseen, joten tässä yhteydessä todettakoon että käyttökuntoon levytakin sain juuri parahiksi ennen taistelunäytöksiä. Helma tosin jäi viimeistelemättä ja vaakaremmin soljenkin kiinnitin vasta kotiin palattuani, mutta asiansa kyseinen varuste ajoi ja toimivuutensa osoitti. Viime tinkaan oikeaksi korjattu mitoitus mahdollisti lähes esteettömän liikkuvuuden ja suojavarusteominaisuuskin testattiin usealla keihäänpistolla. Ja näyttäähän se päheeltä, vaikka itse sanonkin… Laitan kuvia myöhemmin, nyt saatte uskoa sanaani. Museossa pääsin tarkastelemaan läheltä monia erilaisia, Visbyn joukkohautalöytöjen perusteella tehtyjä, plattoja joita sai jopa itse kokeilla päälleen! Kentälläkin plattat olivat vähemmän yllättäen hyvin edustettuna. Malleja oli lähes tulkoon yhtä monta kuin käyttäjääkin.

Mutta takaisin itse matkaan. Leirimme perustimme lopulta pienelle kumpareelle hevosaitausten viereen kokeiltuamme sitä ennen Gotlannin peruskallion lujuutta. Yksi teltta riitti ensimmäiseksi yöksi ja aamu valkeni kauniin historiallisen kaupungin muurien edustalla muutaman tunnin unien jälkeen. Viimeisetkin vaihtoivat periodivaatteisiin ja leiri laitettiin kuntoon nopeasti: kolme telttaa ja nuotiopaikka muodostivat kotimme tulevaksi viikoksi. Pieni maastontiedustelu antoi tuntumaa ympäristöön ja loi ensivaikutelman kaikesta hienosta mihin viikon aikana törmäsimme.

Saimme asustella aika lailla omissa oloissamme, sillä ”pakollista” ohjelmaa oli vain yksi muster (”kutsunta” tai lähinnä tarkastus) taistelijoille jossa tarkastettiin varustus, aseet ja taistelutaidot sekä kaksi taistelunäytöstä harjoituksineen. Muutama turisti löysi meidänkin leiriimme asti, joka sijaitsi kutakuinkin sotaleirin peränurkassa. Tietoa käsityönäytöksistä, luennoista, harjoituksista ja muusta oli saatavilla ilman sen suurempaa numeroa. Matkanjärjestäjämme nettituttuja kävi toivottamassa tervetulleeksi ja tekemässä konkreettista tuttavuutta.

Pääosa ryhmästämme hoiti musterin pois jo maanantaina, jolloin ilmoittauduimme päälliköille kirjureiden kirjatessa nimemme väenkirjaan. Puumerkki perään ja olimme Tanskan kuninkaan Valdemar IV Atterdagin palkoissa! Säännöt riittivät turvalliseen taisteluun aikatautisissa varusteissa, joskin saimme jo esimakua huolimattomasta keihäänkäytöstä. Nämä ”episkepit” saivatkin jatkossa osaltamme erityishuomiota, sillä kahdenkäden kirveellä ja pertuskalla keihäitä oli kätevä lyödä pois tai painaa maata vasten miekkamiehen hyökkäyksen ajaksi.

Pari epäselvyyttä harjoituksiin liittyen oli ja toinen tapahtui tiistaina. Musterin sijasta olikin täysimittaiset harjoitukset jälkimmäisen taistelun kentällä ja osallistuin niihin vain kuvaajana. Keskiviikon harjoitukset koskivat vain kenttäkomentajia, jotka suorittivat maastontiedustelun Mästerbyn taistelua varten. Toinen epäselvyys koski Visbyn taistelun harjoituksia perjantaina, sillä tieto harjoituksen laadusta (pelkkä manööveriharjoitus) ei suomalaisryhmäämme tavoittanut. Suuri osa taistelijoista ei vaivautunut paikalle lainkaan, suomalaisryhmämme ollessa ainoat täydessä haarniskassa. No, sotimaan sitä tultiin ja tulipa uuden haarniskakokonaisuuden toimivuus samalla testattua.

Mutta nyt menin asioiden edelle, sillä kaupungilla ja markkinoilla kiertelyä katkoi torstaina ensimmäinen ”pakollinen” ohjelmanumero, eli Mästerbyn taistelu joitakin kymmeniä kilometrejä Visbystä etelään. Tarkkaa kuvaa historiallisista taisteluista ei ole, mutta näytöspaikan lähellä oli tehty arkeologisia kaivauksia, joiden löytöjä esiteltiin taistelun jälkeen arkeologin opastuksella. Löytöihin kuului mm. runsaasti varsijousen vasamankärkiä, rondellitikari, panssarilevyn palasia sekä osia parista miekasta.

Itse taistelunäytös sujui jouhevasti alkaen luvatusta bussikyydistä tunnin varustautumisaikaan, jonka lomassa ehdimme ottaa muutamia valokuviakin. Hyökkääjien osalta taistelu alkoi puiden siimeksestä; ryhmämme asettautui odottamaan vesipullolaatikon viereen. Juuri ennen taisteluun lähtöä kapteenimme kertoi homman juonen ja sitten jo marssimmekin ensimmäiseen kohtaamiseen. Kapea silta oli toisesta päästään linnoitettu ja urheat gotlantilaiset talonpojat löivät meidät takaisin. Oma osastomme vaihteli etulinjan kilpimiehiä tarpeen mukaan, sillä käytössä oleva osumapistejärjestelmä mahdollisti (meidän ryhmällämme) 2-4 osumaa ennen kaatumista. Osasimme myös vetäytyä, toisin kuin puolalaiset ja tsekit, jotka vetäytymiskäskyn kajahtaessa rynnäköivät päin puuvallitusta.

Vetäydyimme pois gotlantilaisten ja erityisesti yleisön silmistä ja koitimme uudelleen leveämmän ylityksen kohdalla. Tällä kertaa gotlantilaiset lyötiin ja marssimme perässä yleisön eteen avoimelle niitylle, jonne puolustajat vielä levittäytyivät. Episkepit niittivät satoaan, mutta viimein vastustajan keihäsmiehet muistivat että heidän piti hävitä ja vetäytyivät linjasta. Gotlantilaiset ajettiin pakosalle ja poistuimme perässä metsän siimekseen. Juoma- ja hengähdystauon aikana juontajat jatkoivat esitystään ja lopuksi levittäydyimme ryhmittäin yleisön eteen. Kenraalimme Thomas kertoi elävöittäjiä olevan yhdeksästä maasta ja vei mikrofonin jokaisen ryhmän kohdalle. Lauseeni ”Finnjävlarna från Finland” sai erityisesti suomalaiset katsojat hurraamaan ja koko taistelusta jäi hyvä mieli. Ruotsalaisten hyvät järjestelyt jatkuivat ilmaisella lounaalla, jonka nautimme sattumoisin Visbyn pormestarin kanssa samassa pöydässä. Hän haastatteli meitä ja kiitteli vaivaamme ja toivotti tervetulleeksi Visbyseen. ”Niin se taisi historiallisestikin mennä”, totesi ystäväni lakonisesti, suomeksi toki. Bussikuljetus takaisin ja palautuminen ja rentoutuminen käyntiin.

Perjantaina oli ohjelmassa harjoitukset, joihin tosiaan marssimme täydessä sotisovassa. Lähinnä odottamaan, kuinkas muutenkaan. Käytimme kuitenkin tälläytymisemme hyödyksi ja räpsimme harjoituksen jälkeen valokuvia Vapaakomppanian tarpeisiin raunioitun…taistelussa romahtaneen tornin ja Dahlmanintornin hienon portin kohdalla. Siistiydyttyämme lähdimme porukalla syömään Kapitelhusgårdeniin. Hyvässä seurassa (omin) sormin syöty lammaspaisti lisukkeineen maistui mainiolta.

Vartiovuoromme osuivat kahdelle varsinaista Visbyn taistelua edeltäneelle yölle. Ensimmäisenä tuli pientä kähinääkin portilla, mutta ”Kalle” selvitti tilanteen mainiosti. Yöllä bajamajoja kaataneita nuorisohuligaaneja emme valitettavasti seuraavan yön partioden voimin saaneet kiinni. Moinen tuhotyö aiheutti järjestejille tarpeetonta vaivaa ja kulunkia ja täytyy ihmetellä nuorison älyttömyyttä ja uskallusta. Leirissä kun oli varsin kunnioitusta herättävä määrä erilaisia aseita ja niiden käyttäjiä…

Päätapahtuman aamu valkeni ja aloimme valmistautua. Kauppareissun jälkeen pynttäydyin jälleen täyteen tällinkiin ja marssimme yhdessä odotusalueelle kentän toiseen päätyyn. Seremoniat alkoivat ja yleisön buuatessa meille ”tanskalaisille” marssimme kentälle. Hevoset ja jousimiehet aloittivat pelin ja sitten oli jalkaväen vuoro levittäytyä ja edetä kontaktiin. Suomalaisryhmämme sai kapteenilta vastuulleen vasemman laidan. Hevosten (ja yleisön) puolella olevaa oikeaa laitaa vahti baneerimies villimpien itäeurooppalaisten muodostaessa osastomme keskustan.

Gotlantilaiset vetäytyvät edestämme lyhyiden yhteenottojen tahdittamana. Viimein puolustajat vetäytyivät kumpareelle meidän suoristaessa rivejämme viimeiseen rynnäkköön. Epätoivoinen vastarinta oli turhaa ja urheat talonpojat niitettiin viimeiseen mieheen. Joukkomme selvisi tästä taistelusta hengissä ja terveenä, joskin sain mojovan tällin kirveestä kypärääni. Harvinaisena poikkeuksena Vapaakomppanian sotaretkillä olimme nyt voittoisia ja saalistakin kertyi, joskin ruumiilta ryöstetyt kengät olivat ottajalleen auttamatta pienet… Taistelun lopuksi piispa piti hartauden kaupungin edustalla 1361 kaatuneiden muistoksi ja lopuksi esittäydyimme elävöittäjäryhmittäin yleisön hurratessa kaikille tasapuolisesti.

Vaikkei Visbyssä mitään Grünwaldin helteisiin verrattavaa ollut, hiki tuli silti ja nestehukkaa paikattuamme oli ensimmäisen voitto-oluen aika. Pidin haarniskaa ylläni vielä taistelun jälkeen nähdäkseni hiertäisikö mikään, mutta hyvältä tuntui. Siistiydyttyämme kävimme vielä kaupungilla kierroksella ja aloimme valmistautua illanviettoon. Varaamamme oluet jäivät tosin juomatta, kun kenraalimme kävi ilmoittamassa naapurileirissä olevan sata litraa viiniä, jolle tarvitsi tehdä jotain. Kohteliaina vieraina ja palkkamme bonuksineen ansainneina palkkasotilaina noudatimme toki käskyä!

Sunnuntaina purimme leirin ja pakkasimme kamamme, jonka jälkeen lounastimme lähistön hampurilaisbaarissa. Lounaan jälkeenkin oli vielä runsaasti aikaa kierrellä kaupungilla, joten teimme reippaan kierroksen kaupunginmuurin ympäri tutustuen mm. Visbyn linnanraunioihin. Linna rakennettiin ilmeisesti 1400-luvulla ja tanskat räjäyttivät sen vetäytyessään Gotlannista 1600-luvun puolivälissä. Harmi kyllä, sillä linna oli ollut aikanaan Pohjolan mahtavimpia. Illan tullen kokoonnuimme jälleen yhteen ja suuntasimme lauttasatamaan. Paluumatka meni laivassa nukkuessa ja aikaa tappaessa ja Turkuun päästyämme suuntasin vielä auton keulan kohti kotia. Pienen kiertoliikkeen kautta pääsin viimein kotiin, jossa minua jo odoteltiinkin. Olihan reissu, kiitos vielä kaikille! Visbyhyn pitää päästä uudestaan.

Kategoria(t): Reissuja, Uncategorized | Avainsanat: , , | Kommentoi

Platta, osa 1

Tämä on kenties väärä paikka todeta että en halua pitää ketjupaitaa, koska se on niin painava, siksipä pitää olla joku muu peruste miettiä muita haarniskavaihtoehtoja… Vakavasti puhuen en ole ketjupaidasta suojavarusteena luopumassa, mutta aikakaudelle 1300-luvun puolivälistä 1400-luvun alkuun on ollut tarvetta saada muuta(kin) suojausta. Tämä taasen johtuu alkujaan viime vuotisesta Grünwaldin taistelusta, jossa elävöitin kymmenen muun suomalaisen kanssa ritareita, mutta myös kotimaisen (mainitun aikakauden huovin) varustus kehittyi.

Täytyy myöntää että alunperin en ollut mahdottoman ihastunut plattana tunnettuun haarniskatyyppiin, joka tunnetaan kenties yleisimmin nimellä coat-of-plates tai Visby-panssari. Mutta sellaisia nähtyäni ja sovitettuani ja sen ”jatkokehitelmään”, brigandiiniin, tutustuessani mieli alkoi muuttua. Grünwaldiin en vielä plattaa saanut päälleni, edes lainaamalla, joten sääntöjen noudattamiseksi oli puettava toppatakki sekä ketjupaidan alle että päälle. Siitä joskus toiste, mutta kokemukset vahvistivat päätöstäni ja nyt on oma projekti vihdoin siinä pisteessä, että minulla on muotoon leikatut ja tervapoltetut levyt.

Päädyin käytännöllisistä ja esteettisistä syistä kangaspäällysteeseen, johon on runsaasti kuvalähteitä. Päädyin kolminkertaiseen pellavaan ja kerrokseen paksua villaa, vaikka peltien paino ei juuri kolmea kiloa enempää ole. Tein päällysteen alustavaan muotoonsa jo talvella, mikä osoittautui turhaksi ennakoinniksi, sillä levyjen hankinta paitsi viivästyi, levyt myös muuttuivat viime tipassa mitoitukseltaan pienemmiksi. Kiitos kuitenkin herra T:lle kaikkien kiireidensä keskellä tekemistä hienoista levyistä ja aivan upeista niiteistä! Kuten sanottu, nyt minulla on levyt kuitenkin hallussani ja niiden niittaus alkaa lähiaikoina.

Kirjoitan työvaiheista ja kokemuksista myöhemmin lisää ja toivoakseni ehdin raportoida myös projektin edistymisestä ja päätökseen viemisestä ennen Visbyn taisteluun lähtöä. Tässä pari kuvaa peltien kaavoista ja valmiista pelleistä päällyskankaalle aseteltuna.

Levyjen rakennepiirros.

Levyt päällyskankaalla.

Kategoria(t): Kaavoja, Platta | Avainsanat: , , | Kommentoi

Materialismia

Olen aiemmin kirjoituksissani sivunnut lenkkien koon ja painon suhdetta. Minulla on kokemusta vain pyöreästä rautalangasta valmistetuista niittaamattomista (ns. butted) lenkeistä, joten en tässä ota kantaa litteisiin ja niitattuihin lenkkeihin muutoin kuin toteamalla kyseisen valmistustavan olevan autenttinen ja tuottavan sekä kestävämpää että kevyempää panssaria kuin pyöreästä langasta valmistettu niittaamaton ketjupanssari.

Käytännön työmahdollisuuksien rajoitukset ovat kuitenkin sanelleet tekemisiäni ja olen käyttänyt kokosuhdetta 1:5 8 millin ja 10 millin lenkkikoolla ja 1,6 ja 2 millin langalla. Pienempi suhde eli tiiviimpi ketju tarkoittaa kenties kestävämpää, mutta painavampaa ja ennen kaikkea jäykempää rakennetta, kun taas harvempi punos on kyllä kevyempi, mutta heikompi ja harvan näköinen. Litteällä langalla optimaalinen suhde voi olla toinen, mutta pyöreällä langalla olen havainnut1:5 suhteen parhaaksi.

Alla on taulukko, johon olen koonnut lenkkikoot 4-12 mm ja langanpaksuudet 1-2 mm. Materiaali on rauta (tiheys 7,874 kg/l) ja käyttämäni kaavat langan materiaalivahvuuteen pinta-ala*pituus eli pi*r^2*pi*halkaisija+langanpaksuus. Langanpaksuuden halkaisijaan lisäämällä olen saanut lenkin muodostaman ympyrän todellisen koon. Pihdeillä leikattu pää puristaa lenkin päätä kasaan, mutta ei vaikuta painoon ja sahatun lenkin materiaalihävikki lienee marginaalinen.

Lenkin koko
Lanka 4 5 6 7 8 9 10 11 12
1,0 0,097 0,117 0,136 0,155 0,175 0,194 0,214 0,233 0,253
1,1 0,12 0,143 0,167 0,19 0,214 0,237 0,261 0,284 0,308
1,2 0,145 0,173 0,201 0,229 0,257 0,285 0,313 0,341 0,369
1,3 0,174 0,207 0,24 0,273 0,305 0,338 0,371 0,404 0,437
1,4 0,206 0,244 0,282 0,32 0,358 0,396 0,434 0,472 0,51
1,5 0,24 0,284 0,328 0,372 0,415 0,459 0,503 0,546 0,59
1,6 0,279 0,328 0,378 0,428 0,477 0,527 0,577 0,627 0,676
1,7 0,32 0,376 0,432 0,488 0,545 0,601 0,657 0,713 0,769
1,8 0,365 0,428 0,491 0,554 0,617 0,68 0,743 0,806 0,869
1,9 0,414 0,484 0,554 0,624 0,694 0,764 0,835 0,905 0,975
2,0 0,466 0,544 0,622 0,699 0,777 0,855 0,933 1,01 1,088

Pahoittelen puutteellisia taulukonpiirtomahdollisuuksia, mutta vasemmanpuoleisin sarake on siis lenkin koko ja vaakarivin kokonaisluvut ovat lenkin sisähalkaisija. Ristiinhaarukoimalla löytyy kyseisen materiaalin ja halkaisin lenkin paino grammoina. Olen tummentanut käyttämäni 8 ja 10 mm lenkkikoot ja 1,6 ja 2 mm langanpaksuudet sekä suosittelemani suhteet kullakin lanka/halkaisija-yhdistelmällä.

Mitä tulee Knotten kyselemiin historiallisten panssareiden lenkkikokoihin, niin tietojeni mukaan ne ovat vaihdelleet 4-5 millistä 8-9 milliin. Käsittääkseni sekä litteitä että pyöreitä lenkkejä on käytetty ja kaikki ovat olleet joko niitattuja tai osa ”prikaksi lyötyjä” eli umpinaisia (roomalaisajalta?). Otan mielellään kommentteja vastaan näistä tiedoista ja lähteistä.

Lasken ehkä myöhemmin arvioin eri lenkkikokojen panssarien painojen eroavaisuuksista, mutta tähänastiset kokemukseni osoittavat 1,6/8 mm lenkeistä valmistetun panssarin olevan noin 25% kevyempi kuin 2/10 mm lenkeistä tehty, sillä vaikka pienempi lenkki on lähes painoltaan noin puolet suuremmasta, niitä tartvitaan noin 1,5 kertaa enemmän. Olettaisin vastaavan suhteen pätevän myös pienemmillä ja suuremmilla lenkeillä.

Mikä on sitten optimaalinen lenkkikoko? Nyrkkisääntönä voisi todeta, että pienempi lenkkikoko tarkoittaa kevyempää ja joustavampaa panssaria, jonka valmisestamisessa on tosin enemmän työtä. Helposti ajattelisi että paksumpi lenkki on kestävämpi, mutta kestävyydessäkin lienee joku riittävyysraja, jonka pienemmätkin lenkit (etenkin litteät ja niitatut) täyttävät. Kuten historian elävöityksessä yleensäkin pätee, ei kannata keksiä itse vaan todeta historiallisesti käytetyn ratkaisun olevan todennäköisesti paras.

Kategoria(t): Kaavoja, Ketjua, Lähteitä | Avainsanat: , , , , | Kommentoi

Projekti seisoo, mutta katse tulevaisuuteen

On lähemmäs kuukausi siitä kun viimeksi projekteistani kirjoitin, pahoitteluni mikäli joku on säännöllisiä päivityksiä tiiviimmän alun jälkeen odottanut. Arkielämä on pitänyt hiukan kiireisenä, mutta myönnettävä on että myös pieniä vastoinkäymisiä on sukkien osalta. Laskemani väljyys ei ihan riittänytkään ja jouduin laajentamaan sukkaa yhtäjaksoisesti pohkeen alapuolelta saakka. Eli joka kolmannelle riville tulee yksi lenkki lisää, mikä leventää sukkaa säären kolmestakymmenestä lenkistä reiden viiteenkymmeneen lenkkiin.

Leventäminen meni siis alunperin kahdessa osassa, mutta nyt sukka levenee yhtäjaksoisesti. Hankalampi vastoinkäyminen on riittämätön taipuminen polven kohdalta. Syynä saattaa olla sauman sijoittuminen koko ajan samaan paikkaan, tai sitten ketjupanssari ei vain taivu. Muistikuvani pitkien hihojen taipumisesta kyynärtaipeiden kohdalta on kuitenkin parempi, joten täytyy tutkia tuota polvitaipeen ongelmaa.

Yksi ratkaisu olisi sivusauman lisäksi nyöritettävän sauman tekeminen polvitaipeeseen, jolloin ketjupanssari olisi teknisesti ottaen halki, mutta dokumentaatiota minulla ei tuosta ratkaisusta ole, enkä sen toimivuuttakaan ole vielä kokeillut. Lisäksi ratkaisu veisi koko sukkaa lähemmäs varhaisempia irtoläystäkkeitä, jotka nyöritettiin takaa (malli näkyy Arn-elokuvissa) ja tarkoitus olisi tehdä umpinaiset sukat. Toinen vaihtoehto on laajennussauman jakaminen leveämmällä, mutta se vaikuttaisi etukäteen ajatellen melko hankalalta ratkaisulta.

Mikäli taipumisongelma (säären on minusta taivuttava alle 90 asteen kulmaan) ei muutoin ratkea, on tuotakin kokeiltava. Koko projekti ei sentään ole lähes kuukautta ollut jäissä vaan viime kerran 2300 lenkistä ollaan edistytty yli 3500 lenkkiin. Jäljellä olsii siis vielä 1000-1500 lenkkiä, jonka jälkeen aion purkaa polven yläpuolisen osan toiseksi polvimittaiseksi sukaksi. Haluan kuitenkin ensin ratkaista sukan toimivuusongelman. Muuna päivityksenä elävöitysasioiden suhteen voisin mainita Visbyn reissun toteutumisen elokuussa. Siitä kenties myöhemmin lisää.

Kategoria(t): Chausses, Ketjua | Avainsanat: , , | 2 kommenttia