Visby 1361

Kiire on kaiken motivaation äiti, opin jälleen ennen pitkään odotettua matkaa Gotlantiin, jossa osallistuimme ensimmäiseen järjestettyyn tanskalaisten hyökkäystä kuvaavaan taisteluelävöitykseen. Olin kuullut Gotlannista ja Visbystä hienoja asioita jo valmiiksi ja voin lämpimästi suositella saarta matkakohteeksi aivan kaikille, ei vain historiasta ja erityisesti keskiajasta kiinnostuneille. Matkan valmistelut alkoivat jo keväällä ja kiitokset kaikille niihin osallistuneille, matkaseuralle yleisesti sekä tietysti ymmärtäväiselle kotiväelle; kaikki meni hienosti ja jopa suunnitelmien mukaan!

Paitsi tietysti varusteprojektini, joista olennaisinta eli plattaa tein vielä laivamatkoilla ja leirissäkin. Niin ikään ketjupanssarihihojen kokoaminen tapahtui vasta itse tapahtuman aikana. Kevättalvella työn alla ollut baselardimallin tikari jäi valitettavasti alkutekijöihinsä. Asuimme siis ns. sotaleirissä, joka sijaitsi heti vanhan kaupungin muurien ulkopuolella ns. Östergravanilla, muiden keskiaikaleirien sijaitessa useiden kilometrien päässä itse kaupungista. Pääsimme leiriin vasta aamuyön tunteina, mutta muutoin matka sujui räväkkää alkua (juna törmäsi rekkaan Turun satamassa laivaanpääsyä odotellessa) lukuunottamatta hyvin. Tukholman läpikin pääsimme sujuvasti modernien GPS-härvelien avittamina.

Kirjoitan matkaa varten kuumeisesti valmistellusta plattasta erikseen, joten tässä yhteydessä todettakoon että käyttökuntoon levytakin sain juuri parahiksi ennen taistelunäytöksiä. Helma tosin jäi viimeistelemättä ja vaakaremmin soljenkin kiinnitin vasta kotiin palattuani, mutta asiansa kyseinen varuste ajoi ja toimivuutensa osoitti. Viime tinkaan oikeaksi korjattu mitoitus mahdollisti lähes esteettömän liikkuvuuden ja suojavarusteominaisuuskin testattiin usealla keihäänpistolla. Ja näyttäähän se päheeltä, vaikka itse sanonkin… Laitan kuvia myöhemmin, nyt saatte uskoa sanaani. Museossa pääsin tarkastelemaan läheltä monia erilaisia, Visbyn joukkohautalöytöjen perusteella tehtyjä, plattoja joita sai jopa itse kokeilla päälleen! Kentälläkin plattat olivat vähemmän yllättäen hyvin edustettuna. Malleja oli lähes tulkoon yhtä monta kuin käyttäjääkin.

Mutta takaisin itse matkaan. Leirimme perustimme lopulta pienelle kumpareelle hevosaitausten viereen kokeiltuamme sitä ennen Gotlannin peruskallion lujuutta. Yksi teltta riitti ensimmäiseksi yöksi ja aamu valkeni kauniin historiallisen kaupungin muurien edustalla muutaman tunnin unien jälkeen. Viimeisetkin vaihtoivat periodivaatteisiin ja leiri laitettiin kuntoon nopeasti: kolme telttaa ja nuotiopaikka muodostivat kotimme tulevaksi viikoksi. Pieni maastontiedustelu antoi tuntumaa ympäristöön ja loi ensivaikutelman kaikesta hienosta mihin viikon aikana törmäsimme.

Saimme asustella aika lailla omissa oloissamme, sillä ”pakollista” ohjelmaa oli vain yksi muster (”kutsunta” tai lähinnä tarkastus) taistelijoille jossa tarkastettiin varustus, aseet ja taistelutaidot sekä kaksi taistelunäytöstä harjoituksineen. Muutama turisti löysi meidänkin leiriimme asti, joka sijaitsi kutakuinkin sotaleirin peränurkassa. Tietoa käsityönäytöksistä, luennoista, harjoituksista ja muusta oli saatavilla ilman sen suurempaa numeroa. Matkanjärjestäjämme nettituttuja kävi toivottamassa tervetulleeksi ja tekemässä konkreettista tuttavuutta.

Pääosa ryhmästämme hoiti musterin pois jo maanantaina, jolloin ilmoittauduimme päälliköille kirjureiden kirjatessa nimemme väenkirjaan. Puumerkki perään ja olimme Tanskan kuninkaan Valdemar IV Atterdagin palkoissa! Säännöt riittivät turvalliseen taisteluun aikatautisissa varusteissa, joskin saimme jo esimakua huolimattomasta keihäänkäytöstä. Nämä ”episkepit” saivatkin jatkossa osaltamme erityishuomiota, sillä kahdenkäden kirveellä ja pertuskalla keihäitä oli kätevä lyödä pois tai painaa maata vasten miekkamiehen hyökkäyksen ajaksi.

Pari epäselvyyttä harjoituksiin liittyen oli ja toinen tapahtui tiistaina. Musterin sijasta olikin täysimittaiset harjoitukset jälkimmäisen taistelun kentällä ja osallistuin niihin vain kuvaajana. Keskiviikon harjoitukset koskivat vain kenttäkomentajia, jotka suorittivat maastontiedustelun Mästerbyn taistelua varten. Toinen epäselvyys koski Visbyn taistelun harjoituksia perjantaina, sillä tieto harjoituksen laadusta (pelkkä manööveriharjoitus) ei suomalaisryhmäämme tavoittanut. Suuri osa taistelijoista ei vaivautunut paikalle lainkaan, suomalaisryhmämme ollessa ainoat täydessä haarniskassa. No, sotimaan sitä tultiin ja tulipa uuden haarniskakokonaisuuden toimivuus samalla testattua.

Mutta nyt menin asioiden edelle, sillä kaupungilla ja markkinoilla kiertelyä katkoi torstaina ensimmäinen ”pakollinen” ohjelmanumero, eli Mästerbyn taistelu joitakin kymmeniä kilometrejä Visbystä etelään. Tarkkaa kuvaa historiallisista taisteluista ei ole, mutta näytöspaikan lähellä oli tehty arkeologisia kaivauksia, joiden löytöjä esiteltiin taistelun jälkeen arkeologin opastuksella. Löytöihin kuului mm. runsaasti varsijousen vasamankärkiä, rondellitikari, panssarilevyn palasia sekä osia parista miekasta.

Itse taistelunäytös sujui jouhevasti alkaen luvatusta bussikyydistä tunnin varustautumisaikaan, jonka lomassa ehdimme ottaa muutamia valokuviakin. Hyökkääjien osalta taistelu alkoi puiden siimeksestä; ryhmämme asettautui odottamaan vesipullolaatikon viereen. Juuri ennen taisteluun lähtöä kapteenimme kertoi homman juonen ja sitten jo marssimmekin ensimmäiseen kohtaamiseen. Kapea silta oli toisesta päästään linnoitettu ja urheat gotlantilaiset talonpojat löivät meidät takaisin. Oma osastomme vaihteli etulinjan kilpimiehiä tarpeen mukaan, sillä käytössä oleva osumapistejärjestelmä mahdollisti (meidän ryhmällämme) 2-4 osumaa ennen kaatumista. Osasimme myös vetäytyä, toisin kuin puolalaiset ja tsekit, jotka vetäytymiskäskyn kajahtaessa rynnäköivät päin puuvallitusta.

Vetäydyimme pois gotlantilaisten ja erityisesti yleisön silmistä ja koitimme uudelleen leveämmän ylityksen kohdalla. Tällä kertaa gotlantilaiset lyötiin ja marssimme perässä yleisön eteen avoimelle niitylle, jonne puolustajat vielä levittäytyivät. Episkepit niittivät satoaan, mutta viimein vastustajan keihäsmiehet muistivat että heidän piti hävitä ja vetäytyivät linjasta. Gotlantilaiset ajettiin pakosalle ja poistuimme perässä metsän siimekseen. Juoma- ja hengähdystauon aikana juontajat jatkoivat esitystään ja lopuksi levittäydyimme ryhmittäin yleisön eteen. Kenraalimme Thomas kertoi elävöittäjiä olevan yhdeksästä maasta ja vei mikrofonin jokaisen ryhmän kohdalle. Lauseeni ”Finnjävlarna från Finland” sai erityisesti suomalaiset katsojat hurraamaan ja koko taistelusta jäi hyvä mieli. Ruotsalaisten hyvät järjestelyt jatkuivat ilmaisella lounaalla, jonka nautimme sattumoisin Visbyn pormestarin kanssa samassa pöydässä. Hän haastatteli meitä ja kiitteli vaivaamme ja toivotti tervetulleeksi Visbyseen. ”Niin se taisi historiallisestikin mennä”, totesi ystäväni lakonisesti, suomeksi toki. Bussikuljetus takaisin ja palautuminen ja rentoutuminen käyntiin.

Perjantaina oli ohjelmassa harjoitukset, joihin tosiaan marssimme täydessä sotisovassa. Lähinnä odottamaan, kuinkas muutenkaan. Käytimme kuitenkin tälläytymisemme hyödyksi ja räpsimme harjoituksen jälkeen valokuvia Vapaakomppanian tarpeisiin raunioitun…taistelussa romahtaneen tornin ja Dahlmanintornin hienon portin kohdalla. Siistiydyttyämme lähdimme porukalla syömään Kapitelhusgårdeniin. Hyvässä seurassa (omin) sormin syöty lammaspaisti lisukkeineen maistui mainiolta.

Vartiovuoromme osuivat kahdelle varsinaista Visbyn taistelua edeltäneelle yölle. Ensimmäisenä tuli pientä kähinääkin portilla, mutta ”Kalle” selvitti tilanteen mainiosti. Yöllä bajamajoja kaataneita nuorisohuligaaneja emme valitettavasti seuraavan yön partioden voimin saaneet kiinni. Moinen tuhotyö aiheutti järjestejille tarpeetonta vaivaa ja kulunkia ja täytyy ihmetellä nuorison älyttömyyttä ja uskallusta. Leirissä kun oli varsin kunnioitusta herättävä määrä erilaisia aseita ja niiden käyttäjiä…

Päätapahtuman aamu valkeni ja aloimme valmistautua. Kauppareissun jälkeen pynttäydyin jälleen täyteen tällinkiin ja marssimme yhdessä odotusalueelle kentän toiseen päätyyn. Seremoniat alkoivat ja yleisön buuatessa meille ”tanskalaisille” marssimme kentälle. Hevoset ja jousimiehet aloittivat pelin ja sitten oli jalkaväen vuoro levittäytyä ja edetä kontaktiin. Suomalaisryhmämme sai kapteenilta vastuulleen vasemman laidan. Hevosten (ja yleisön) puolella olevaa oikeaa laitaa vahti baneerimies villimpien itäeurooppalaisten muodostaessa osastomme keskustan.

Gotlantilaiset vetäytyvät edestämme lyhyiden yhteenottojen tahdittamana. Viimein puolustajat vetäytyivät kumpareelle meidän suoristaessa rivejämme viimeiseen rynnäkköön. Epätoivoinen vastarinta oli turhaa ja urheat talonpojat niitettiin viimeiseen mieheen. Joukkomme selvisi tästä taistelusta hengissä ja terveenä, joskin sain mojovan tällin kirveestä kypärääni. Harvinaisena poikkeuksena Vapaakomppanian sotaretkillä olimme nyt voittoisia ja saalistakin kertyi, joskin ruumiilta ryöstetyt kengät olivat ottajalleen auttamatta pienet… Taistelun lopuksi piispa piti hartauden kaupungin edustalla 1361 kaatuneiden muistoksi ja lopuksi esittäydyimme elävöittäjäryhmittäin yleisön hurratessa kaikille tasapuolisesti.

Vaikkei Visbyssä mitään Grünwaldin helteisiin verrattavaa ollut, hiki tuli silti ja nestehukkaa paikattuamme oli ensimmäisen voitto-oluen aika. Pidin haarniskaa ylläni vielä taistelun jälkeen nähdäkseni hiertäisikö mikään, mutta hyvältä tuntui. Siistiydyttyämme kävimme vielä kaupungilla kierroksella ja aloimme valmistautua illanviettoon. Varaamamme oluet jäivät tosin juomatta, kun kenraalimme kävi ilmoittamassa naapurileirissä olevan sata litraa viiniä, jolle tarvitsi tehdä jotain. Kohteliaina vieraina ja palkkamme bonuksineen ansainneina palkkasotilaina noudatimme toki käskyä!

Sunnuntaina purimme leirin ja pakkasimme kamamme, jonka jälkeen lounastimme lähistön hampurilaisbaarissa. Lounaan jälkeenkin oli vielä runsaasti aikaa kierrellä kaupungilla, joten teimme reippaan kierroksen kaupunginmuurin ympäri tutustuen mm. Visbyn linnanraunioihin. Linna rakennettiin ilmeisesti 1400-luvulla ja tanskat räjäyttivät sen vetäytyessään Gotlannista 1600-luvun puolivälissä. Harmi kyllä, sillä linna oli ollut aikanaan Pohjolan mahtavimpia. Illan tullen kokoonnuimme jälleen yhteen ja suuntasimme lauttasatamaan. Paluumatka meni laivassa nukkuessa ja aikaa tappaessa ja Turkuun päästyämme suuntasin vielä auton keulan kohti kotia. Pienen kiertoliikkeen kautta pääsin viimein kotiin, jossa minua jo odoteltiinkin. Olihan reissu, kiitos vielä kaikille! Visbyhyn pitää päästä uudestaan.

Platta, osa 1

Tämä on kenties väärä paikka todeta että en halua pitää ketjupaitaa, koska se on niin painava, siksipä pitää olla joku muu peruste miettiä muita haarniskavaihtoehtoja… Vakavasti puhuen en ole ketjupaidasta suojavarusteena luopumassa, mutta aikakaudelle 1300-luvun puolivälistä 1400-luvun alkuun on ollut tarvetta saada muuta(kin) suojausta. Tämä taasen johtuu alkujaan viime vuotisesta Grünwaldin taistelusta, jossa elävöitin kymmenen muun suomalaisen kanssa ritareita, mutta myös kotimaisen (mainitun aikakauden huovin) varustus kehittyi.

Täytyy myöntää että alunperin en ollut mahdottoman ihastunut plattana tunnettuun haarniskatyyppiin, joka tunnetaan kenties yleisimmin nimellä coat-of-plates tai Visby-panssari. Mutta sellaisia nähtyäni ja sovitettuani ja sen ”jatkokehitelmään”, brigandiiniin, tutustuessani mieli alkoi muuttua. Grünwaldiin en vielä plattaa saanut päälleni, edes lainaamalla, joten sääntöjen noudattamiseksi oli puettava toppatakki sekä ketjupaidan alle että päälle. Siitä joskus toiste, mutta kokemukset vahvistivat päätöstäni ja nyt on oma projekti vihdoin siinä pisteessä, että minulla on muotoon leikatut ja tervapoltetut levyt.

Päädyin käytännöllisistä ja esteettisistä syistä kangaspäällysteeseen, johon on runsaasti kuvalähteitä. Päädyin kolminkertaiseen pellavaan ja kerrokseen paksua villaa, vaikka peltien paino ei juuri kolmea kiloa enempää ole. Tein päällysteen alustavaan muotoonsa jo talvella, mikä osoittautui turhaksi ennakoinniksi, sillä levyjen hankinta paitsi viivästyi, levyt myös muuttuivat viime tipassa mitoitukseltaan pienemmiksi. Kiitos kuitenkin herra T:lle kaikkien kiireidensä keskellä tekemistä hienoista levyistä ja aivan upeista niiteistä! Kuten sanottu, nyt minulla on levyt kuitenkin hallussani ja niiden niittaus alkaa lähiaikoina.

Kirjoitan työvaiheista ja kokemuksista myöhemmin lisää ja toivoakseni ehdin raportoida myös projektin edistymisestä ja päätökseen viemisestä ennen Visbyn taisteluun lähtöä. Tässä pari kuvaa peltien kaavoista ja valmiista pelleistä päällyskankaalle aseteltuna.

Levyjen rakennepiirros.

Levyt päällyskankaalla.

Materialismia

Olen aiemmin kirjoituksissani sivunnut lenkkien koon ja painon suhdetta. Minulla on kokemusta vain pyöreästä rautalangasta valmistetuista niittaamattomista (ns. butted) lenkeistä, joten en tässä ota kantaa litteisiin ja niitattuihin lenkkeihin muutoin kuin toteamalla kyseisen valmistustavan olevan autenttinen ja tuottavan sekä kestävämpää että kevyempää panssaria kuin pyöreästä langasta valmistettu niittaamaton ketjupanssari.

Käytännön työmahdollisuuksien rajoitukset ovat kuitenkin sanelleet tekemisiäni ja olen käyttänyt kokosuhdetta 1:5 8 millin ja 10 millin lenkkikoolla ja 1,6 ja 2 millin langalla. Pienempi suhde eli tiiviimpi ketju tarkoittaa kenties kestävämpää, mutta painavampaa ja ennen kaikkea jäykempää rakennetta, kun taas harvempi punos on kyllä kevyempi, mutta heikompi ja harvan näköinen. Litteällä langalla optimaalinen suhde voi olla toinen, mutta pyöreällä langalla olen havainnut1:5 suhteen parhaaksi.

Alla on taulukko, johon olen koonnut lenkkikoot 4-12 mm ja langanpaksuudet 1-2 mm. Materiaali on rauta (tiheys 7,874 kg/l) ja käyttämäni kaavat langan materiaalivahvuuteen pinta-ala*pituus eli pi*r^2*pi*halkaisija+langanpaksuus. Langanpaksuuden halkaisijaan lisäämällä olen saanut lenkin muodostaman ympyrän todellisen koon. Pihdeillä leikattu pää puristaa lenkin päätä kasaan, mutta ei vaikuta painoon ja sahatun lenkin materiaalihävikki lienee marginaalinen.

	Lenkin koko
Lanka	4	5	6	7	8	9	10	11	12
1,0	0,097	0,117	0,136	0,155	0,175	0,194	0,214	0,233	0,253
1,1	0,12	0,143	0,167	0,19	0,214	0,237	0,261	0,284	0,308
1,2	0,145	0,173	0,201	0,229	0,257	0,285	0,313	0,341	0,369
1,3	0,174	0,207	0,24	0,273	0,305	0,338	0,371	0,404	0,437
1,4	0,206	0,244	0,282	0,32	0,358	0,396	0,434	0,472	0,51
1,5	0,24	0,284	0,328	0,372	0,415	0,459	0,503	0,546	0,59
1,6	0,279	0,328	0,378	0,428	0,477	0,527	0,577	0,627	0,676
1,7	0,32	0,376	0,432	0,488	0,545	0,601	0,657	0,713	0,769
1,8	0,365	0,428	0,491	0,554	0,617	0,68	0,743	0,806	0,869
1,9	0,414	0,484	0,554	0,624	0,694	0,764	0,835	0,905	0,975
2,0	0,466	0,544	0,622	0,699	0,777	0,855	0,933	1,01	1,088

Pahoittelen puutteellisia taulukonpiirtomahdollisuuksia, mutta vasemmanpuoleisin sarake on siis lenkin koko ja vaakarivin kokonaisluvut ovat lenkin sisähalkaisija. Ristiinhaarukoimalla löytyy kyseisen materiaalin ja halkaisin lenkin paino grammoina. Olen tummentanut käyttämäni 8 ja 10 mm lenkkikoot ja 1,6 ja 2 mm langanpaksuudet sekä suosittelemani suhteet kullakin lanka/halkaisija-yhdistelmällä.

Mitä tulee Knotten kyselemiin historiallisten panssareiden lenkkikokoihin, niin tietojeni mukaan ne ovat vaihdelleet 4-5 millistä 8-9 milliin. Käsittääkseni sekä litteitä että pyöreitä lenkkejä on käytetty ja kaikki ovat olleet joko niitattuja tai osa ”prikaksi lyötyjä” eli umpinaisia (roomalaisajalta?). Otan mielellään kommentteja vastaan näistä tiedoista ja lähteistä.

Lasken ehkä myöhemmin arvioin eri lenkkikokojen panssarien painojen eroavaisuuksista, mutta tähänastiset kokemukseni osoittavat 1,6/8 mm lenkeistä valmistetun panssarin olevan noin 25% kevyempi kuin 2/10 mm lenkeistä tehty, sillä vaikka pienempi lenkki on lähes painoltaan noin puolet suuremmasta, niitä tartvitaan noin 1,5 kertaa enemmän. Olettaisin vastaavan suhteen pätevän myös pienemmillä ja suuremmilla lenkeillä.

Mikä on sitten optimaalinen lenkkikoko? Nyrkkisääntönä voisi todeta, että pienempi lenkkikoko tarkoittaa kevyempää ja joustavampaa panssaria, jonka valmisestamisessa on tosin enemmän työtä. Helposti ajattelisi että paksumpi lenkki on kestävämpi, mutta kestävyydessäkin lienee joku riittävyysraja, jonka pienemmätkin lenkit (etenkin litteät ja niitatut) täyttävät. Kuten historian elävöityksessä yleensäkin pätee, ei kannata keksiä itse vaan todeta historiallisesti käytetyn ratkaisun olevan todennäköisesti paras.

Projekti seisoo, mutta katse tulevaisuuteen

On lähemmäs kuukausi siitä kun viimeksi projekteistani kirjoitin, pahoitteluni mikäli joku on säännöllisiä päivityksiä tiiviimmän alun jälkeen odottanut. Arkielämä on pitänyt hiukan kiireisenä, mutta myönnettävä on että myös pieniä vastoinkäymisiä on sukkien osalta. Laskemani väljyys ei ihan riittänytkään ja jouduin laajentamaan sukkaa yhtäjaksoisesti pohkeen alapuolelta saakka. Eli joka kolmannelle riville tulee yksi lenkki lisää, mikä leventää sukkaa säären kolmestakymmenestä lenkistä reiden viiteenkymmeneen lenkkiin.

Leventäminen meni siis alunperin kahdessa osassa, mutta nyt sukka levenee yhtäjaksoisesti. Hankalampi vastoinkäyminen on riittämätön taipuminen polven kohdalta. Syynä saattaa olla sauman sijoittuminen koko ajan samaan paikkaan, tai sitten ketjupanssari ei vain taivu. Muistikuvani pitkien hihojen taipumisesta kyynärtaipeiden kohdalta on kuitenkin parempi, joten täytyy tutkia tuota polvitaipeen ongelmaa.

Yksi ratkaisu olisi sivusauman lisäksi nyöritettävän sauman tekeminen polvitaipeeseen, jolloin ketjupanssari olisi teknisesti ottaen halki, mutta dokumentaatiota minulla ei tuosta ratkaisusta ole, enkä sen toimivuuttakaan ole vielä kokeillut. Lisäksi ratkaisu veisi koko sukkaa lähemmäs varhaisempia irtoläystäkkeitä, jotka nyöritettiin takaa (malli näkyy Arn-elokuvissa) ja tarkoitus olisi tehdä umpinaiset sukat. Toinen vaihtoehto on laajennussauman jakaminen leveämmällä, mutta se vaikuttaisi etukäteen ajatellen melko hankalalta ratkaisulta.

Mikäli taipumisongelma (säären on minusta taivuttava alle 90 asteen kulmaan) ei muutoin ratkea, on tuotakin kokeiltava. Koko projekti ei sentään ole lähes kuukautta ollut jäissä vaan viime kerran 2300 lenkistä ollaan edistytty yli 3500 lenkkiin. Jäljellä olsii siis vielä 1000-1500 lenkkiä, jonka jälkeen aion purkaa polven yläpuolisen osan toiseksi polvimittaiseksi sukaksi. Haluan kuitenkin ensin ratkaista sukan toimivuusongelman. Muuna päivityksenä elävöitysasioiden suhteen voisin mainita Visbyn reissun toteutumisen elokuussa. Siitä kenties myöhemmin lisää.

Homma etenee

Sukkaprojekti on päässyt nyt siihen vaiheeseen, että haen sopivaa kohtaa polvisukan reunalle. Lenkkejä sukassa on tätä kirjoittaessa 2300, mutta kuvissa vielä 2220. Sovittaminen vahvisti tunnetta siitä, että oikeilla jäljillä ollaan. Siksakkia menevä, ylhäältä solmittava nyöritys osoittautui hankalaksi kiristää ja etenkin löysätä, joten kokeilin yhden nyörin kiristystä. Toteutin sen sitomalla nyöri kiinni alhaalta ja pujottamalla se läpi kummankin reunan lenkeistä. Lopputulos toimi ja muistutti kovasti Veronan katedraalissa olevan Rolandin patsaan yksityiskohtaa, josta on mainio kuva täällä, sivun alalaidassa. Pyydän jättämään huomiotta topatut hoset ja muun SCA-säännösten vaatiman haarniskoinnin esittelyn ja keskittymään alkuperäislähteeseen.

Viimeisenä silauksena sitaisin nyörin toisen pään kiinni ylhäältä sellaiselle pituudelle, että nyörityksen pystyi riisumaan ja pukemaan nyörityksen ollessa löysänä. Kiristys tapahtuu alhaalta käsin nykäisemällä nyöri kireälle muutaman lenkkirivin välein, jolloin yläpäähän jää pitkä lenkki. Toisen pään ollessa niin ikään kiinnisidottuna, ei karkaamisen vaaraa ole ja kaksoislenkin voi kietoa sukkanauhaksi heti polven alle. Kokeilen kiinnityksen toimivuutta kunhan saan vielä puolenkymmentä riviä lisää ja pujotan nyörin muutamasta kohtaa lenkeistä läpi. Veikkaus on että toimii. Tässä muutama kuva itse sukasta sekä jalkasuojuksista.

Sukka polvipituisena ja auki levitettynä. Huomaa vinosauma jalkaterässä ja laajennuslenkit pohkeen takana (vasen yläneljännes).

Polvipituinen sukka edestä nähtynä.

Polvipituinen sukka sisäsivulta nähtynä. Nyöritys on vain joka toisen lenkin läpi, joten se ei ”siksakkaa” samalla tavalla kuin tiheämmin pujotettu nyöri.

Polvipituinen sukka ulkosivulta nähtynä. Huomaa jalkapöydän sauma.

Jalkasuojukset (chausse, cuisse ja poleyn) edestä.

Jalkasuojukset (chausse, cuisse ja poleyn) sivulta.

Koolla on merkitystä

Olen todennut sopivaksi ketjupanssarin lenkin kokosuhteeksi 1:5 eli 2 mm langalla lenkin sisähalkaisija olisi 10 mm ja 1,6 mm langalla 8 mm. Tiuhempi panssari onnistuu myös, esimmerkiksi 2 mm langalla 8 mm sisähalkaisijan lenkit, mutta siitä on sekä etua että haittaa. Eduksi voidaan laskea suurempi tiheys eli sitä kautta panssari parempi suoja, johon vaikuttaa myös lenkkien kestävyys eli paksummat lenkit eivät väänny auki tai katkea niin helposti kuin ohuemmat. Tiheämpi kudos vaikuttaa myös ulkonäköön, mutta eipä tuo taustakuvassa näkyvä 2/10 mm lenkkikään minusta liian harvalta näytä. Haittapuolena tiheämmässä kudoksessa on luonnollisesti paino ja myös jäykkyys, etenkin jos lenkin suuntaa tarvitsee kääntää.

Pienemmät lenkit ovat luonnollisesti kevyempiä, mutta tämä ei automaattisesti tee lopputuotteesta kevyempää, sillä pienempiä lenkkejä tarvitsee olla enemmän. Olen käyttänyt lenkkien painoja laskiessani seuraavia kaavoja, joiden antamat tulokset olen punnitsemalla vahvistanut. Punnitsemisessa ongelmana on vain riittävän tarkan vaa’an löytäminen, sillä yhden gramman tarkkuudella mittaava talousvaaka ei ole vielä riittävän tarkka. Mutta ongelmaa voidaan kiertää ja tuloksen virhemarginaalia ylipäänsä parantaa mittaamalla esim. sadan lenkin paino ja jakamalla tulos lenkkien määrällä.

Lenkin painon laskemiseksi tarvitaan tietoa langan paksuudesta, yksittäiseen lenkkiin kuluvan langan pituudesta sekä käytetyn materiaalin tiheydestä. Käytän omissa töissäni hehkutettua rautalankaa, jonka tiheys vastannee puhtaan raudan tiheyttä. Ensin on kuitenkin laskettava materiaalin tilavuus ja siihen hyödynnetään geometrian peruskaavoja:

• Langan pituus on pii kertaa halkaisija, jossa halkaisija on mitattava langan ”keskeltä” eli sisähalkaisijan mittaan lisätään langan halkaisija. Tällöin 2/10 mm langassa lenkin halkaisija on 12 mm ja 1,6/8 mm lenkissä 9,6 mm. Pituus voidaan siis laskea l=pii*d.
• Pyöreän langan halkaisijan ala lasketaan pii kertaa säde toiseen, jolloin säteenä käytetään puolta langan paksuudesta. Halkaisijan ala on siis A=pii*r^2.
• Kertomalla tulokset keskenään saadaan langan materiaalin tilavuus. Yksikkönä voi käyttää millimetrejä, senttimetrejä tai metrejä, mutta niitä on käytettävä johdonmukaisesti ja muut mittayksiköt on suhteutettava käytettävään mittatarkkuuteen.
• Mikäli lanka on alunperin kutakuinkin pyöreää, voidaan käyttää yllä olevia kaavoja, eikä ole väliä lyödäänkö lenkki myöhemmin litteäksi tai onko se katkaistu pihdeillä, joilla leikkausjälki on terävä ”><”. Materiaali vain puristuu kasaan eikä häviä minnekään.
• Saatu tilavuus kerrotaan raudan tiheydellä, jonka wikipedia kertoo olevan 7,874 kilogrammaa litralta tai tonnia kuutiometriltä. Tai grammaa kuutiosenttimetriltä. Mikäli lasketaan muut mitat millimetreinä, on tiheys 0,007874 grammaa per kuutiomillimetri. Tällöin saadaan vastaus grammoina.

Ensimmäinen hauberkini koostui siis 16000 lenkistä. Tällöin sen laskennallinen paino oli 14920 grammaa eli nahkarukkasineen noin 15 kiloa. Laajennettu (ympärysmitta 100 sijasta 110 lenkkiä) lyhythihainen panssaripaita, jota nykyisin käytän, koostuu noin 13000 lenkistä ja painaa siten noin 12 kiloa.

Kokeilujen jälkeen olen päätynyt sellaiseen tulokseen, että pienempiä 1,6/8 mm lenkkejä tarvitaan noin puolitoistakertainen määrä vastaavaan varusteeseen. Tämä tarkoittaisi täysikokoisessa hauberkissa noin 24000 lenkkiä, jolloin painoa kertyisi noin 11,5 kiloa. Tämä tarkoittaa noin neljänneksen painosäästöä, mikä on merkittävää viimeistään siinä vaiheessa, kun koko varustus käsittäisi vaikkapa 40000 pienempää tai 26500 suurempaa lenkkiä ja painaisi lähes 25 kilon sijasta 19 kiloa. Kyseiseen painoeroon mahtuu sekä miekka, kypärä että kilpi.

Koolla on siis merkitystä monessa asiassa, eikä paino varmasti ole niistä vähäisin. Tiheämpi kudos on kestävämpää ja kenties tyylikkäämpää, mutta painavampaa ja huonommin taipuvaa kun taas harvempi kudos alkaa mielestäni olemaan jo liian harvaa ja heikkoa. Käsittelen seuraavassa artikkelissa erilaisia kudontatapoja ja erisuuntaisten rivien yhteenliittämistä. Panssarilenkin koko kannattaa valita huolella, sillä eri kokoisia lenkkejä on hankala liittää yhteen ja työtä joutuu joka tapauksessa tekemään paljon, joten turhaa työtä on viisasta välttää.

Kaikki kirjoittamani koskee siis niittaamattomia lenkkejä ja on muistettava, että niiden kestävyydestä tai heikkoudesta, eikä edes painosta, voi vetää johtopäätöksiä historiallisiin ketjupanssareihin liittyen. Niitattu panssarilenkki on paitsi kestävämpi, usein myös kevyempi sillä lenkit ovat kooltaan pieniä ja yleensä litteitä. Televisiossa ja internetissä näkemäni kestävyystestit ovat yleensä järjestelyiltään puutteellisia ja siksi epäluotettavia, sillä usein testataan niittaamatonta panssaria tai vain pientä palaa, jota ammutaan ehkä vääränmallisilla nuolilla ja ennen kaikkea läheltä, vain muutamasta metristä. Oikein suoritetussa testissäkin on varmasti runsaasti muuttujia, kuten lenkin koko, materiaali, niittaustyön laatu, nuoli, etäisyys jne. joten kattavia tuloksia on vaikea saada.

Panssarinyrkki

Voisin aloittaa aiheen kevennyksellä elokuvien ihmeellisestä maailmasta: mies haastaa toisen kaksintaisteluun läpsäyttämällä tätä hansikkaalla kasvoille, johon toinen vastaa mäjäyttämällä teräksisellä taistelukintaalla. Irtopisteet elokuvan tunnistamisesta.

Mutta itse aiheeseen, vaikka kaksintaistelut ja niihin haastaminen sinällään mielenkiintoisia asioita ovatkin (loppuisi muuten turhanpäiväinen grillijonossa uhoaminen, kun saattaisi joutua vastaamaan sanoistaan hengellään virallisen kaksintaisteluhaasteen jälkeen). Käsien suojaamisesta ensin muutama ajatus. Käsien suojaamisen tarve on ilmeinen, kun ollaan lähitaistelussa ja toista yritetään huitoa kädessä olevalla astalolla toisen vastatessa samalla mitalla. Kunnollisen hansikkaan, saati sitten panssaroidun taistelukintaan, tekeminen ei kuitenkaan ole ihan yksinkertaista. Kädet on varmasti suojattu tarvittaessa jo niin kauan kuin pohjoisemmassa ilmanalassa on asutusta ollut, mutta todennäköisesti ensin muun vaatetuksen suojissa lämmittelemällä.

Oma veikkaukseni ensimmäisistä hansikkaista on jonkinlaiset turkisrukkaset, jotka ovat turhan kömpelöitä, jotta ne kädessä voisi mitään tehdä, mutta asiansa eli säänsuojan ne antavat mainiosti. Edes kudottu, esim. villahansikas on yllättävän kömpelö kun pitää tehdä mitään monimutkaisempaa kuten kirjoittaa, väkertää jotain kiinni tai auki, solmia solmuja, puhjottaa mitään tai edes käsitellä asetta sillä tarkkuudella ja herkkyydellä kuin mitä on tarpeen. Ennen kuin jatkan, heitän kaikille neulakinnastöitä ynnä muuta virkkuuta harrastaville tutuille tiedoksi, että kutomisella tarkoitan kaikkia niitä hienoja tekniikoita joita teette ja joista minä en ymmärrä mitään. Olkoon siis kutomista tässä yhteydessä ja jatkossakin, mikäli puheeksi tulee.

Takaisin hanskoihin. Tarkempaa arkeologista tietoa minulla ei ole varhaisimmista taistelukintaista, mutta pikaisella googlaamisella löytyi tämmöinen: http://gauntlets.org/info/gauntlet_history.htm. Kuva käy kutakuinkin yksiin sen mielikuvan kanssa, mikä minulle on aiheesta muodostunut, eli että ensin on käytetty ketjurukkasia ja sarvesta, metallista tai vastaavasta kovasta materiaalista valmistetuilla suomuilla peitettyä hansikasta. 1300-luku vaikuttaisi sellaisille kuitenkin melko myöhäiseltä ja muistelisin nähneeni lapasta muistuttavan sormettoman suomukintaan sijoitettuna varhaisemmallekin ajalle. Kuvasta ei myöskään käy ilmi ketjupanssarilapasen ensiesiintymisen aikaa, mutta minä liittäisin sen ensimmäisiin ristiretkiin 1100-luvun lopulla, jolloin ammattisotilaiden suojavarustus koostui hihallisesta hauberkista jossa oli kiinteät ketjurukkaset, ketjupanssaripahkeista ja hupusta.

Ensimmäinen panssarihansikasprojektini tapahtui ikään kuin bonuksena, vaikka hauberkin pitkät hihat kintaineen sitten hylkäsinkin. Mutta nyt niistä vaikuttaisi tulevan ihan toimivat pienellä modauksella. Suurin ongelma lienee se, että yhteen taitettu (niittaamaton, ns. butted) lenkki, etenkin pihdeillä leikattu, ei pysy pidemmän päälle kunnolla kiinni. Toivotaan että ilmiö on pahempi silloin kun lenkkeihin on vetoa (esim. kainalot) ja hanskassa pitäisi vähän paremmin. Mitään kovin hyvä suojahanskoja noista ei saa, mutta olisipahan periodit taisteluhansikkaat näin ensialkuun, ainakin 1200- ja 1300-lukujen elävöittämisessä. Artikkelin lopussa on muutama kuva irroitetusta hansikasosasta.

Yksi ongelma ketjupanssarikintaissa on ja se on paino. Siinä missä tyköistuva sormellinen hansikas voi vielä painosta huolimatta pysyä kädessä, lapasen mallinen väljä kinnas lentää kädestä, jollei sitä ole joko kiinnitetty esim. hauberkin hihaan tai kiristetty jonkinlaisella nyöriratkaisulla ranteen ympärille. Omiin panssarikintaisiini koitan jälkimmäistä eli pujottelen ranteen ympäri umpinaisen nyörin niin, että sen voi nykäistä kireälle yhdellä vedolla ja sitaiste sitten solmuun. Umpinaisuus estää nyörin päitä karkaamasta pois lenkkien sisältä ja sopiva, monikertainen pujottelu kiristää useammasta kohdasta tarjoten toivottavasti pitävämmän kiinnityksen. Ranneosan mitoitan niin, että rukkasia voi käyttää gambesonin kanssa. Joskus kaukaisessa tulevaisuudessa minulla on kenties jälleen pitkähihainen hauberk, jossa kintaat on integroitu osaksi paitaa. Raportoin asiasta lisää, kunhan saan kuvien mukaisessa kuosissa olevista kintaista viriteltyä aiottuun käyttöön sopivat.

Kuten linkittämästäni kuvasta käy ilmi, taisteluhansikkaat kehittyivät sormellisiksi ja yhä paremmin nivelletyiksi. Vielä 1300-luvun puolivälissä (Visbyn taistelu 1361) metalliosat eivät olleet varsinaisesti nivellettyjä, vaan niitattu limittäin nahkaan. Suuri parannus oli kuitenkin metallilevyistä koostuva kädenselän suoja ja ns. tiimalasimansetit, jotka nähdäkseni ovat olennainen osa taisteluhansikkaan toimivuutta suojavarusteena, eli iskut ohjautuvat pois kädestä sen sijaan että vastustajan terä uppoaisi hihansuusta sisään. Myöhemmin nämä mansetit muuttuivat yhä pidemmiksi samalla kun sormien levyt muuttuivat nivelletyiksi. Vasta aivan keskiajan lopulla päästiin tyypilliseksi taisteluhansikkaaksi miellettyyn malliin, joka koostui lukuisista pienistä metallipalaista, jotka oli kiinnitetty toisiinsa niin elegantisti, että taisteluhansikas ei haitannut käden toimintaa tavallista nahkahansikasta enempää.

Joka tapauksessa hansikas aina haittaa käden toimintaa jonkin verran ja mitä suurempi, paksumpi ja jäykempi hanska on, sitä hankalampi se kädessä on tehdä mitään sorminäppäryyttä vaativaa. Mikäli ketjulapanenkin sijoittuu vasta keskiajan puolelle, on ns. viikinkiajalla taisteltu todennäköisesti ilman minkäänlaisia taisteluhansikkaita. Tätä puoltaa pari seikkaa: kyseisen periodin miekan rakenne eli kahva on hyvin ahdas paljaallekaan kädelle ja miekan käyttötapa oli varsinaisen elokuvamiekkailun sijasta nopeat viillot kilven suojista. Paksu turkiskinnas tekisi varmasti miekan käsittelystä melko hankalaa ja muutaman sormen ruhjoutumisen riski taistelussa voittaa kömpelyyden aiheuttaman kuoleman.

Viikinkiajan elävöittämisessä käsien suojaaminen muodostaa siis ongelman. Varsinaisia taisteluhansikkaita ei ole tietojeni mukaan ollut, mutta etenkin vapaassa taistelussa kädet on syytä suojata. Kuten muidenkin periodien kohdalla, varusteiden tarkasta aikakautisuudesta joustetaan yleisesti myös viikinkiajan elävöityksessä ja käsien suojausta nimenomaan vaaditaan taistelutapahtumissa. Tähän elävöittäjillä on kolmenlaista hansikasratkaisua: ketjupanssarilla päällystetty ja jonkin verran pehmustettu nahkahansikas, kovetetuilla nahkapaloilla suojattu nahkahansikas ja lisäsuojaamaton paksu kinnas tai hansikas. Näistä ehkä kahden jälkimmäisen yhdistelmä palvelisi parhaiten sekä autenttisuutta (tai vähintään sitä ettei varusteet särje silmiä) ja suojaavuutta. Eli  ehkä tässä mielessä optimaalisin suojavaruste olisi päältä paksun nahkarukkasen näköinen kinnas, joka olisi rystypuolelta pehmustettu ja suojattu nahalla, mutta kämmenpuolelta riittävän ohut jotta hyvä tuntuma miekasta säilyisi.

Olen käyttänyt lähinnä paksuja nahkaisia ns. hitsaushanskoja, jotka ovat sormikasmallia eli kohtuullinen sorminäppäryys säilyy. Nyttemmin olen siirtynyt käyttämään ainakin oikeassa kädessä sormetonta rukkasta, jonka rystyspuolta suojaa paksu nahkapala. Ahtaasta miekankahvasta sillä ei kovin hyvin saa otetta, mutta esim. keihään tai kirveen käyttö sujuu hyvin. Tarkoitukseen sopivia kintaita on hankala löytää, mutta kenties kesään mennessä sellaiset tulee vastaan, jotka saa toisaalta suojattua hyvin mutta jotka ovat niin pienet, että myös miekan ja keskikupurakilven käyttö onnistuisi ne kädessä.

Tässäkin asiassa riittää siis vielä tekemistä, etenkin kun sekä viikinkiaikaa että keskiaikaa elävöittävänä tarvitsen erilaisen hansikasratkaisun eri periodeille. Onneksi kaksi ensimmäistä vaihtoehtoa, eli nahkahansikas tai suojattu kinnas viikinkiajalle sekä ketjupanssarikinnas sydänkeskiajalle, ovat jo valmiina tai ainakin hyvällä mallilla. Kolmas vaihtoehto on 1300-luvun puolivälin peltipaloilla suojattu taisteluhansikas, mieluusti ns. Visby-mallia, jolla käyttöikää riittäisi hyvin 1400-luvun alun elävöitykseen. Nivelletyin sormin varustettu, pitkämansettinen ”klassinen gauntlet” saa jäädä niille, jotka elävöittävät 1500-lukua tai tarvitsevat kyseisenlaisen suojahanskan esim. historiallisen miekkailun harrastamiseen. Ja saa sellaisesta tyylikkään hyllynkoristeenkin. Ja sikarinpidikkeen mallia Grünwald.

Hauberkin kinnasosa kämmenpuolelta. Kämmenen nahkaan on syytä tehdä viilto (jota en vielä tehnyt), jotta ranteeseen sidotun kintaan sisältä saa käden tarvittaessa paljaaksi.

Hauberkin kinnasosa rystypuolelta, jossa ketjupanssari peittää koko käden.

Hauberkin kinnasosa kämmenpuolelta, jossa näkyy tilkuista kasatun nahkarukkasen peukalon rakenne ja rannenyörien pujotustapa.

Kaavoja, osa 1

Kun aloin suunnittelemaan ensimmäisen ketjupanssaripaitani tekemistä, kokeilin useita tapoja kaavoittaa se, jotta varsinainen työ sujuisi kerralla oikein, eikä työläällä yritys-erehdys-menetelmällä. Alusta saakka iski mukaan myös perfektionismi, jonka johdosta minun oli saatava tarkka suunnitelma paidasta tarkkoine, mieluusti mukavan pyöreine lenkkimäärineen.

Toki olin jo varsinaisen työn aloittanut ennen yksityiskohtien lukkoon lyömistä, mutta kutakuinkin alusta saakka minulle oli selvää, millainen paidasta tulisi. Pitkähihainen hauberk ketjukintaineen vaatisi muutaman suunnitteluvaiheen jälkeen (tasan) 16000 lenkkiä. Valitsemani lenkkikoon (2/10 mm) takia arvelin pitkien hihojen venyvän helposti liikaa, mikäli ne tekisi suoraan vartalo-osan jatkoksi, niinpä päätin kääntää hihojen suunnan. Päädyin vinosaumaan, johon olin löytänyt netistä ohjeet ja lopullinen suunnitelma, ja myös toteutus, vastasi piirroksessa näkyvää mallia. Alkuperäisiä suunnitelmiani en valitettavasti tähän hätään saa käsiini, mutta mikäli jotakuta kiinnostaa, voin laskea yksittäisten osien lenkkimäärät uusiksi.

Oivalsin alusta saakka, että panssari kannattaa koota palasista, jolloin voidaan ensin varmistua, että kaikki on oikein tehtyä. Kokonaisessa varusteessa virheiden löytäminen ja laskuissa pysyminen on huomattavasti vaikeampaa, joskin siinäkin asiassa kokemus opettaa silmää tarkemmaksi. Ensimmäiset palaset ja niistä kootun ”topin” olenkin jo valokuvin esitellyt. Suosittelen tätä palamenetelmää lämpimästi, sillä yksinkertaisesta kappaleesta työn laatu, lenkkien määrän oikeellisuus ja kappaleen muoto on helppo todeta.

Ketjupanssarihan venyy sivuttaissuunnassa, jotta paidan saisi puettua päälle ja siinä pystyisi hengittämään. Venymän määrä askarrutti minua pitkään ja ainoa vinkki mitä aiheesta löysin, oli maininta ”venytetty pituus rinnanympärys suurimmasta kohtaa plus 10 tuumaa” jossain artikkelissa. Kokeilujen kautta totesin, että pyöreästä langasta valmistetun ketjupanssarin venymä oli noin 20%, mikä tietysti tarkoitti että 100 lenkin kaistale venyi 120 cm mittaiseksi. Se sattuikin sopivasti omiin mittoihini, joten 100 lenkkiä per rivi sopi oikein mainiosti pikkutarkkaan suunnitelmaani.

Hauberkini 16000 lenkkiä jakautuivat näin jälkikäteen arvioiden kutakuinkin seuraavasti:

• Tasapaksussa vartalo-osassa (rintakehältä vyötärölle) 50×100=5000 lenkkiä.
• Rintakehän yläosan sivuilta vinossa osassa noin 500 lenkkiä, selkäpuolen vastaavassa osassa noin 700.
• Hartioissa noin 1000 lenkkiä kummassakin.
• Hihoissa noin 2200 lenkkiä kummassakin.
• Kinnasosissa noin 500 lenkkiä kummassakin.
• Vartalo-osan helmassa noin 2300 lenkkiä halkaistuna etu- ja takahalkioilla.
• Satakunta lenkkiä vinosaumoissa (4) ja kainaloissa (2).

Hihojen rivitys siis vaihtoi vinosaumoilla suuntaa, mikä osoittautui varsin toimivaksi ratkaisuksi. Uudelleen suunta vaihtui ranteissa, jotta panssarin venymä tulisi hyödynnettyä käden puristuessa nyrkkiin. Kämmenen sisäpinnan tein nahasta ja ranteissa oli kiristysnyörit. Lopussa on muutama valokuva irroitetusta hihakappaleesta, josta tosin on kannibalisoitu lenkkejä myöhempään käyttöön. Pienellä muokkaamisella tuosta näyttäisi tulevan sopiva panssarikinnas pahimpaan tarpeeseen. Ding! seuraava projekti odottamaan tekijäänsä…

Panssaripaidalle tuli varsinaista käyttöä kuitenkin vasta myöhemmin ja ristiretkiajan sijasta viikinkiajan elävöityksessä. Niinpä katkaisin hihat kyynerpäistä ja lyhythihainen hauberk tai ehkä paremminkin hauberkgeon palveli pitkään niin viikinkiajalla kuin keskiajalla pistäytessänikin. Terminologiasta voisin kirjoittaa myöhemmin oman artikkelinsa, sillä haarniskoiden nimitykset ovat vaihdelleet suuresti paikan ja ajan mukaan ja usein samanlainen varuste on tunnettu monilla eri nimillä tai samalla nimellä on eri aikoina kutsuttu eri tyyppistä varustetta.

Alla oleva kaavapiirros on haubergin alkuperäisestä mallista, josta voisin tosiaan tarkemmat lenkkimäärätkin dokumentaation nimissä laskea. Nykyään paitaa ei enää tuossa muodossa ole olemassa, sillä hihojen katkaisun lisäksi olen laajentanut paitaa ja vaihtanut hihojen suunnan vartalo-osan suuntaiseksi. Siitä projektista myöhemmin lisää, mutta tässä siis ensimmäinen kaava!

Alkuperäisen hauberkin jälkikäteen piirretty kaava, josta selviää hauberkin malli ja ohjeellinen rivitys (5 lenkkiä per ruutu).

Verkkosukkia ja sukkanauhoja

Kuukauden päivät on takana ketjupanssarisukkaprojektin käytännön toteuttamista, mitä edelsi aiheen ideoiminen ja suunnittelu. Ketjupanssarisukat ovat paitsi olennainen osa ”päästä varpaisiin -projektia”, myös pitkään käytössä ollut suojavaruste. Ketjupanssari itsessään on jo parisen tuhatta vuotta vanha keksintö, mutta sitä käytettiin pitkään lähinnä vartalopanssarin materiaalina. Ketjupanssarisukkien ilmestyminen ajoittuu 1100-luvulle, ensimmäisten ristiretkien aikaan. Alaraajojen panssarointi on erityisen tärkeää ratsumiehillä, koska toisin kuin jalkamiehillä, jalat ovat vihollisen vaikutuksen ulottuvissa.

Ensimmäiset ketjupanssarista tehdyt jalkasuojukset olivat todennäköisesti nyöreillä jalkojen etupuolelle kiinnitettäviä panssarisuikaleita. Sellaiset on nähtävissä esim. Arn-elokuvissa. Kyseisten suojien alla käytetään kankaasta tehtyjä sukkia ja kenkiä, jolloin ne ovat rakenteeltaan varsin yksinkertaiset. Kokosukka on siinä mielessä paljon monimutkaisempi varuste, että jo sen kiinnitys vyölle on oltava tukeva suuremman painon vuoksi. Lisäksi on ratkaistava sukan sopiva kireys suhteessa riittävään väljyyteen, jotta ne saa vedettyä jalkaan. Kolmas ongelma on kengän käyttä sukan kanssa tai kengän käyttämättä jättäminen, jolloin sukissa on käytännössä oltava nahkaiset pohjat.

Tavoitteena on tehdä kokosukat, jolloin kaikki edellä olevat ongelmat ovat mukana. Edellä esitetyt yksityiskohdat ovat osin vielä käytännössä testaamattomia, mutta olen päätynyt tiettyihin ratkaisuihin lähteitä tutkimalla, asioita miettimällä ja kokeilemalla. Keskiaikaisessa kuvituksessa sukat on piirretty aina tiukasti istuviksi. Syynä saattaa olla keskiaikaisen kauneusihanteen korostaminen (tiukat pohkeet) tai muu taiteilijan vapaus, mutta liian väljä sukka varmasti heiluu jalassa ja haittaa olemista merkittävästi. Selvää on, että jalan on kuitenkin mahduttava sukkaan sisälle. Ratkaisu löytyy tästä Veronan katedraalissa olevan veistoksen yksityiskohdasta.

Nyt työn alla oleva sukka on valmis noin puoleen sääreen saakka, poislukien pohja. Teen sukan pohkeeseen saakka sisäsyrjältä halkinaisena ja kuron aukon umpeen yhdellä tai useammalla nyörillä. Nyörien päät sitaistaan vielä pohkeen ympäri heti polven alapuolelta, jolloin osa painosta on tämän kiristyksen varassa ja vähentää vyöripustuksen rasitusta. Tämä pohjeremmi on se alkuperäinen sukkanauha, jonka mukaan brittiläinen Sukkanauharitarikunta on nimetty. Sukkanauhan yläpuolella on seuraava ongelmakohta, joka on polven liikkuvuus. Siihen ei juuri voi vaikuttaa muutoin kuin sukan riittävällä väljyydellä, joka selviää punontotekniikoita käsittelevän artikkelin yhteydessä. Yläpään kiinnitys on myös vielä hiukan auki, mutta tukeva nahkavyö alusvaatteen vyötäröllä ja yhden tai useamman remmin kiinnitys siihen lienee riittävä, kunhan sukka on riittävän piukka ja polvien alla ja mahdolliseti nilkan ympäri on sukkanauha.

Arvioitu lenkkimäärä täyspitkissä sukissa on 4500-5000 lenkkiä per sukka. Laskennallinen ja myös punnitsemisella varmistettu paino on noin 2-2,5 kiloa per sukka. Nähtäväksi jää, onko tämä liikaa vai pystyykö ketjusukkien kanssa taistelemaan myös jalan. On totta että jalkamies ei samalla tavalla tarvitse jalkasuojuksia kuin ratsumies, mutta perusteluna ”nämä jalassa ei voi olla muuta kuin hevosen selässä” ei minulle sellaisenaan kelpaa, vaikka sitä näkee internetissä esitettävänkin. Ratsumiehet taistelivat keskiajalla jalkautettuina jo 1300-luvun alussa kultaisten kannusten taistelussa sekä myöhemmin mm. Poitiersin taistelussa. Heidän ei kuitenkaan tarvinnut siirtyä taistelukentälle jalkaisin, jolloin peruste jalkojen suojaamattomuudesta taistelussa ei välttämättä ole riittävä, jos suojukset kerran löytyvät. Täällä pohjolassa ratsumiehet taistelivat muusta Euroopasta poiketen pääosin jalkaisin, sillä maasto ei suosinut ratsuväkirynnäköitä, sotahevoset olivat kalliita ja rälssimiesten verovapaa asema oli riippuvainen hevosesta. Suojusten toimivuus jää siis nähtäväksi, tai sitten täytyy pistää sotahevonen hankintalistalle.

Panssarisukan alku sisäsyrjältä kuvattuna, jolloin nyöritys näkyy hyvin.

Panssarisukan alku ulkosyrjältä nähtynä, jalkapöydän vinosauma erottuu myös tästä.

Materiaalista, työvälineistä ja -menetelmistä

Aiemmin mainitsin jo materiaalin valinnasta. Oma valintani sinkityn rautalangan tai muun vastaavan materiaalin ja hehkutetun rautalangan välillä oli selvä, aiemmassa artikkelissa mainituista syistä. Kahden millin lanka osoittautui kohtuu helposti taivutettavaksi jouselle ajettaessa ja pihdeillä vääntäessä, mutta paljan sormin se ei pieninä pituuksina hievahtanutkaan. Tähän liittyy olennaisesti oikein valittu lenkin läpimitta. Pidän itse optimaalisena langan paksuuden ja lenkin sisähalkaisijan suhteena 1:5. Tämä tarkoittaa esimerkiksi kahden millin langalla kymmenen millin lenkkiä ja 1,6 millin langalla 8 millin lenkkiä. Tällöin lenkki on riittävän suuri jotta ketjupunos joustaa, mutta riittävän pieni jotta riittävä jäykkyys saavutetaan.

Ensimmäisenä työvaiheena on langan ajaminen jousipötköksi. Käytin tässä apuna ruuvipenkkiin kiinnitettyä porakonetta, joka pyöritti 10 millin tankoa. Kiinnitin langan pään poran istukkaan ja oikean käden käyttäessä poran liipasinta vasen ohjasi lankaa kierteelle. Tukeva työhansikas on välttämätön, sillä rautalankaa on vedettävä jotta se pysyy kireänä. Hyvä pötkön mitta on 10-15 cm, jolloin sen saa vielä jotenkin irtikin tangolta. Jatkoin perään toisen, kolmannen ja joskus neljännenkin pötkön kiinnittämällä rautalnkojen päät toisiinsa. Kahden millin langalla ja koneella ajaessa hukkalankaa tuli jonkin verran eli lankaa oli välillä leikattava pois. Heikkous ensimmäisessä työvaiheessa oli kierteinen tanko, sillä en onnistunut löytämään sileää tankoa. Se teetti ylimääräisen työvaiheen, jossa pyöritin toiseen suuntaan pyörivällä akkukoneella pötköt irti tangosta.

Toinen heikkous työtavassani oli sen vaatima paikka, eli en voinut kotona tehdä lenkkipötköjä. Työtä on paljon, joten mahdollisimman helppo työhön ryhtyminen on eduksi, sen sijaan että joutuisi aina erikseen lähtemään pajalle. Varsinaiset lenkit sentään pystyin tekemään kotona ja leikkasin ne pihdeillä ennen varsinaista yhteenpunomista. Pihdit eivät nekään olleet paras mahdollinen leikkaustapa, sillä leikkausjälki oli mallia ”><”. Materiaalia ei mene hukkaan, mutta lenkit irtoavat herkästi pienenkin vääntymisen jälkeen. Esittelen työkalut myöhemmin valokuvin, mutta perusmallin kärkileikkurit ja kahdet lattapihdit ovat riittäneet minulle hyvin.

Tein yllä kuvatuin menetelmin lähes 20000 lenkkiä eli hauberk 16000, huppu 3300 ja muutama kokeilu joitakin satoja lenkkejä siihen päälle. Vasta nyt, talvella 2007-2008, aloitin historian elävöittämisen, jolloin haarniskoille tuli vihdoin käyttöäkin. Kirjoitan elävöitysharrastuksesta vaikka erikseen, mutta totean että lyhensin hihat saadakseni paidan paremmin viikinkiaikaan sopivaksi. Lyhythihaisuuden jäädessä pysyväksi ratkaisuksi ja paidan vaatiessa muutoinkin laajentamista (ei lihomisen vaan gambesonin hankkimisen myötä), muutin hihojen ”valuman” sellaiseksi, että rivit jatkuivat suoraan hihoihin. Tämä rakenneratkaisu selviää paremmin kaavakuvista, joista myöhemmin. Rakenteellisesti ratkaisu oli hyvä, sillä kainalot sai täysin umpinaiseksi ilman erillisiä saumalenkkejä tai kainalosaumaan jääviä reikiä.

Näillä pärjättiin pitkään, mutta kauan on jo kutkutellut pienemmän lenkin käyttö. Tämä tuli konkreettiseksi, kun myöhäisemmän keskiajan varustuksessa ketjupaidan paino alkoi olla ongelma. Kahden millin lenkin paino on hiukan alle gramma per lenkki, jolloin 13000 lenkin paita painaa noin 12 kiloa. Pienempi, 1,6 millin lenkki painaa noin puolet siitä mitä paksummasta langasta tehty, joskin niitä tarvitaan noin puolitoista kertaa enemmän vastaavan kokoiseen varusteeseen. Painosäästöä kuitenkin syntyy noin 20-30%, mikä on merkittävää kun puhutaan yli kymmenen tai jopa yli kahdenkymmenen kilon haarniskapainoista. Työtä toki on enemmän, mutta ohuempi lanka on myös hiukan kevyempää käsitellä ja leikata niin pihdeillä kuin sahallakin.

Ohuempaa lankaa ostin jo aiemmin, mutta noin kuukausi sitten (tammikuussa 2011) aloitin viimein sen kanssa työskentelyn tosimielellä. Tämä edellytti työmenetelmien uusimista, eli nikkaroin kotona käytettävän käsiveivin, jonka voi kiinnittää pöydän reunaan. Leikkaamisen kanssa piti miettiä pidempään ja selvittelin erilaisia peltisaksiratkaisuja. Sellaisia on onnistuneestikin käytetty, mutta päädyin viimein lenkkien sahaamiseen, kun sain käyttööni kunnollisen kultasepänsahan ja laadukkaita sahanteriä. Sahaaminen on suhteellisen hidasta, mutta selkeänä etunä pidän ylivoimaisen siistiä katkaisujälkeä ja lenkkien jälkikäteen muotoilun välttämistä. Pihdeillä leikattaessa leikkuujälki on edellä mainitun tapaan huono ja peltisakset vääntävät helposti lenkkiä johonkin suuntaan, vaikka leikkuujälki suora olisikin.

Lenkkien sahaaminen vaatii kunnon välineet ja suosittelen siihen mainitsemaani kultasepänsahaa (säädettävä tai vakio 13 sentin kaarimitta) ja laadukkaiden terien hankkimista. Tietääkseni harvoja, jollei ainoa sellaisia teriä myyvä firma on SAR Machine. Suosittelen kyseistä yritystä lämpimästi, sillä sveitsiläisten terien laatu on lujaa, sahaus suhteellisen nopeaa ja palvelu firmassa hyvää. Sain puhelimitse tiedustelemani ja sähköpostilla tilaamani terät päivän toimitusajalla postissa. Hintaa oli 29€/grossi eli 144 terää, päälle 2,5€ postitus- ja käsittelykuluja. Minulle suositeltiin erään ammattilaisen toimesta 0,3 millimetrin teräpaksuutta, jossa hampaita on 19,5/cm eli noin puolen millimetrin välein.

Suunnitelmissa on tehdä nyt ketjupanssarisukat (niistä erikseen vielä), uusi huppu (ns. leukaläpällinen malli) sekä viimein uusi hauberk. Kaikki tämä vaatisi noin 40000 lenkkiä, joista 10000 jo sukkiin, joten tekemistä riittää. Siksi on olennaista, että sain kaikki työvaiheet täysin omaan hallintaani eli teen kaiken kotona. Käämintäveivi on kiinni työpöydän reunassa ja lenkit sahaan ja väännän olohuoneen sohvalla vaikkapa televisiota katsellessa. Jotta joskus tulisi valmistakin, olisi saatava päiväkohtainen keskiarvo saatava mahdollisimman suureksi. Nykyinen työtahtini on noin 50 lenkkiä päivässä ja tällä tahdilla puolipituistenkin sukkien tekeminen veisi useita kuukausia ja kaikkien projektien valmistuminen yli kaksi vuotta.